tammihaka.jpg rypsipelto.jpg viljapelto.jpg broilerinlanta_pieni.jpg maisemapelto.jpg pelto.jpg kosteikko.jpg img_0709.jpg kesa_-_copy.jpg img_9188.jpg rantaniitty.jpg riistapelto_0.jpg halikonjoki_0.jpg Aneriojärvi.jpg img_9200_m.jpg piippo ruusuruoholla.jpg ketoneilikat.jpg kuurankukkia.jpg IMG_8095_m.jpg puiden takaa.jpg
 

Järjen ääni

    Ilkka Herlinin kolumneja maataloudesta

    Ilkka Herlinin kolumnit Maaseudun Tulevaisuudessa vuoden 2011 alusta uusimmasta vanhimpaan ovat luettavissa tässä. Ilkka Herlin on BSAG:n hallituksen puheenjohtaja ja Järki-hankkeen ohjausryhmän puheenjohtaja ja ravinnekierrätyksen puolestapuhuja.

    3.12.2014

    Ilkka Herlin: Ilmiriita Ruotsissa

    Ruotsissa on jälleen puhjennut riita tavanomaisen ja konventionaalisen tuotannon kesken. Neljä tutkijaa on hyökännyt voimakkaasti luomua vastaan Svenska Dagbladetissa.

    Väitteet ovat tuttuja. Jos mentäisiin kokonaan luomuun, tarvittaisiin tuplasti viljelyalaa, tarvittaisiin tuontia ulkomailta, mikä vain siirtäisi ongelman muualle, myös luomusta tulee päästöjä vesistöihin, myös luomutuotteista löytyy vaarallisia aineita ja niin edelleen.

    Väitteet ovat osittain tottakin. Uskallan väittää, että huolimaton luomuviljelijä on rasite Itämerelle siinä missä huolimaton tavanomainenkin viljelijä. Käytetty tuotantopanos voi mennä hukkaan minkä tahansa suunnan viljelijältä. Tällainen viljelijä tekee siis hallaa ympäristölle ja huonoa taloudellista tulosta itselleen. Tuplavahinko.

    Kun käydään periaatteellista kiistaa luomun ja tavanomaisen välillä, mielestäni olisi syytä muistaa, että molemmilla menetelmillä voi päästä umpikujaan niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin. Tavanomainenkin viljely on monin paikoin johtanut umpikujaan ja on johtamassa vielä useammassa paikassa. Esimerkiksi tuholaismyrkkyjen seuraukset alkavat vasta näkyä.

    Molempia viljelytapoja tulee kehittää. On ilmeistä että luomusadot ovat liian pieniä. En ole myöskään vakuuttunut siitä, että panos-/tuotossuhde olisi huipussaan luomuviljelijöillä. Tehokkaammalla – siis räätälöidyllä ja oikeaan aikaan tehdyllä – luonnonmukaisella lannoituksella voitaisiin päästä parempiin tuloksiin samoin kuin viljelykiertoa edelleen kehittämällä rikkakasvien torjumiseksi. Edelleen maaperän rakennetta voi monin tavoin kehittää ja parantaa.

    Kun olen seurannut luomuviljelijöiden tekemää kehitystyötä, olen vakuuttunut siitä, että ala tulee menemään vauhdilla eteenpäin. Tietenkin se vaatii julkisen vallan suopeutta eli tukea. Raha lienee sivumennen sanoen se kivi joka ruotsalaistenkin tutkijoiden kengässä hiertää.

    Hupaisaa kyllä, samoilla keinoilla voi parantaa tavanomaisenkin viljelyn tulosta. Vähentämällä tuotantopanosta eli käyttämällä lannoitteet tehokkaammin voi parantaa tulosta ja säästää ympäristöä. Tärkeää olisi kyetä estämään ristiriitojen syvenemistä ja nähdä yhteiset intressit.

    Ruotsalaisessa keskustelussa ei juurikaan ole kiinnitetty huomiota ravinteiden tehokkaaseen kierrättämiseen, mikä näin Itämeri-ihmisen mielestä on outoa, koska se kuitenkin on ongelman ytimessä ja keino jolla niin tavanomainen kuin luomuviljelijäkin voi osallistua ympäristön pelastamiseen. Siihen on viitannut ainoastaan alan grand old man Artur Granstedt. Hän vannoo tilatason kierrätyksen nimeen, mikä voi periaatteessa olla oikeinkin, mutta valitettavasti vain periaatteessa.

    Perusongelmahan on tunnetusti se, että lihantuotanto lantoineen on ryöstäytynyt erilleen kasvintuotannosta keinolannoitteiden myötä ja lihan teollisessa tuotannossa lannasta on tullut ongelma. Tämä yhteys pitäisi uudelleen saavuttaa, mutta olevista olosuhteista lähtien.

    Meillä suomalaisilla on verrattain hyvät lähtökohdat päästä eteenpäin näissä asioissa, koska ravinteiden kierto on ollut valtiovallan erityisessä suojeluksessa aina Matti Vanhasen hallituksen päivistä asti.

    Nyt Stubbin hallitus voisi laittaa paremmaksi ja polkaista pystyyn ravinnekiertopilotin Varsinais-Suomeen. Sillä saataisiin Saaristomeren tilaa parannetuksi ja näytetyksi ruotsalaisille, että meillä tehdään eikä vain puhuta.

    Olisi siinä ylpeyden aihetta koko EU:n laajuudelta. Käyttämällä lannan energian tehokkaasti vaikka traktoreissa, olisimme sitä paitsi lähempänä päästötöntä maataloutta niin tavanomaisessa kuin luomuviljelyssäkin.

     

    5.11.2014

    Ilkka Herlin: Maahenki ja hengitys

    Moni tuntee Maahenki-kustantamon ja joku vielä tuntee aitoa maahenkeäkin. Lisäksi skandinaavisessa muinaisuskossa taisi olla maahenki tai -henkiä.

    Suomalaisessa muinaisuskossa sellaisia ei tunneta, ellei sitten maahisilla ollut vastaavia ominaisuuksia.

    Harva kuitenkaan tuntee käsitettä ”maahengitys”. Minulle humanistille tuollainen termi tuli tutuksi vasta, kun rupesin perehtymään maan kykyyn sitoa hiiltä ja mahdollisesti sen avulla ravinteita kuten typpeä ja fosforia. Näitä sitomalla puolestaan voitaisiin vähentää vesistö- ja ilmastopäästöjä.

    Ilmeni, että olin törmännyt ajankohtaiseen ongelmaan ja valtavaan tutkimuskenttään, jossa toistaiseksi tiedetään vähemmän ja arvellaan enemmän.

    Ilmaston lämpenemisen syynä pidetään yleensä fossiilisia polttoaineita.

    Vähemmän on kiinnitetty huomiota fossiilisten polttoaineiden välilliseen vaikutukseen eli esimerkiksi siihen, että nykyaikaisessa maataloudessa maaperästä on vapautunut valtavia määriä hiiltä ilmastoon.

    Eniten hiiltä on varastoitunut mereen, mutta myös maaperä on valtava hiilivarasto.

    Sitä on vapautunut keinolannoitteiden, lähinnä typen, valmistuksessa, samoin kuin maatalouskoneiden käytössä ja logistiikassa. Suurimmat määrät ovat kuitenkin irtautuneet suoraan maasta, kun on käytetty yksipuolisia viljelymenetelmiä ja keinolannoitteita.

    Eroosio on vienyt maata ja samalla hiiltä mennessään, mutta korvaavaa ainetta ei ole maahan tuotu.

    Tapahtunutta voitaisiin korjata sitomalla hiiltä takaisin maaperään eri keinoin. Luomussa näin käykin kun käytetään orgaanisia lannoitteita, joissa usein on hiiltä mukana eri muodoissaan. Samoin suorakylvö on omiaan lisäämään orgaanista ainetta maaperään.

    Näinä naudanlihan vastustamisen päivinä on hyvä tietää, että eri tutkimusten mukaan paras keino hiilen sitomiseen maahan on kuitenkin viljelymaan muuttaminen laitumeksi.

    Jälleen yksi argumentti sen puolesta, että jos sattuu pitämään märehtijän lihasta tai maidosta, voista ja juustosta johdannaisineen ja haluaa syödä kestävästi tuotettua ruokaa, kannattaa hankkia sellaisen otuksen tuotoksia, joka on kasvanut ruoholla eikä viljalla, soijalla tai maissilla.

    On yleisesti tunnettua, että hiiltä lisäämällä saadaan maan tuottavuutta parannetuksi. Kasvinosia, kompostia tai muuta vastaavaa lisäämällä useimmiten kasvit lähtevät kasvamaan entistäkin paremmin. Mutta siinäkin on vaaransa.

    Hiilen lisääminen saattaa joissain oloissa lisätä hiiliyhdisteiden hajoamista maassa ja näin lisätä hiilidioksidin tuotantoa eli maahengitystä. Enimmästä maahengityksestä vastaavat kasvien juuret.

    Tietenkin hiiliyhdisteiden hajoaminen on välttämätöntä, koska hajottaessaan kuollutta eloperäistä ainetta maaperäeläimet vapauttavat myös ravinteita kasvien käyttöön. Samoin vasta tuon prosessin jälkeen aineesta alkaa syntyä hitaasti hajoavaa humusta. Tämä asia näyttää menevän usein sekaisin, kun meikäläisen kaltaiset maallikot keskustelevat maan hiilipitoisuudesta ja sen vaikutuksista.

    Samoin ilmaston lämmetessä maassa syntyy entistä enemmän hiilidioksidia varsinkin sellaisilla alueilla, missä hiiltä on paljon sitoutunut maahan, kuten pohjoisella pallonpuoliskolla monissa paikoissa. Asiaa on syytä miettiä enemmänkin.
     

    10.10.2014:

    Ilkka Herlin: Itämeren kolme konstia

    Viime kesä kirvoitti lukuisia vetoomuksia säätiöllemme BSAG:lle: tehkää jotain! Sinilevätilanne Saaristomerellä oli siinä määrin karmea, että laajat kansalaispiirit heräsivät laatimaan viestejä ja käyttelemään enter-näppäintä somessa ja tekstiviestirintamalla. Väliin vähemmällä ollut liikehdintä maataloutta vastaan alkoi myös uudelleen.

    Totta onkin, että maataloudesta syntyvät suurimmat päästöt niin Suomessa kuin muuallakin. Mutta niin sanottu sisäinen kuormitus oli Saaristomeren kurjuuden suurin syypää viime kesänä.

    Se tarkoittaa sitä, että meressä on jo niin paljon ravinteita, että niiden avulla leväkuorma kasvaa vuosittain omillaan. Ongelmaksi asian tekee se, että kun leväaines syksyllä kuolee, se laskeutuu pohjaan ja varastoituu sinne. Näin on tapahtunut jo vuosituhansia. Kun levä sitten alkaa keväällä kasvamaan, se käyttää kaiken kaiken saatavilla olevan hapen, jolloin happi loppuu vedestä.

    Syntyy happikatoalue. Tällaisella alueella on sellainen ominaisuus, että sinne varastoituneet ravinteet irtoavat pohjasta, jolloin ne tulevat puolestaan levien käyttöön. Syksyllä ne taas hajoavat ja niiden ravinteet ovat keväällä taas kasvien käytettävissä. Kasvit taas tarvitsevat entistä enemmän happea, jolloin happikatoalueet laajenevat ja taas pohjasta irtautuu enemmän ravinteita jne.

    Merkille pantavaa on, että jäteveden puhdistamoissa fosfori saostetaan rauta- tai alumiinisulfaatilla. Tällaista fosforia ei lasketa mukaan kun jätevesilietteestä tehtyä kompostimateriaalia annetaan levittää pelloille ja käytetään viherrakentamisessa. Mutta jouduttuaan hapettomaan tilaan varsinkin rautasulfaatin ja fosforin sidos on omiaan irtautumaan. Eli kun tuollainen yhdiste joutuu happikatoalueelle, siitä syntyy jälleen leville käyttökelpoista fosforia. Tämä tapahtuu viimeistään meressä, mutta se voi tapahtua jo kosteikossa tai järvessä matkalla mereen.

    Mitä sitten tehdä? Selvää on, että kaikki päästöt tulee lopettaa. Mutta yhtä selvää on, ettei se enää riitä meren pelastamiseksi. Rajoitetuilla alueilla, kuten Suomenlahdella voidaan saada nopeitakin tuloksia aikaan päästöjä rajoittamalla, mutta koko merta ajatellen tarvitaan muitakin keinoja.

    Keskeinen ja luontevin keino on kalakannan palauttaminen normaalille tasolle, mikäli se enää onnistuu. Turska tulisi rauhoittaa heti kokonaan. Tästä hyötyisivät kaikki. Olen tästä ennenkin kirjoittanut. Turska sitoisi itseensä merkittävän määrän ravinteita ja söisi liiat silakat merestä, jolloin planktonin määrä lisääntyisi, mikä puolestaan vähentäisi vapaana olevien ravinteiden määrää, jolloin levätkin vähenisivät. Lisäksi myöhemmin, kannan ollessa kestävällä tasolla, turskaa kalastamalla saataisiin ravinteita pois merestä.

    Tämän lisäksi jatkuvasti keskustellaan pohjien hapettamisesta. Se olisi keino estää ravinteiden irtautuminen pohjasedimenteistä.

    Tehdyt kokeet eivät toistaiseksi ole olleet kovin lupaavia, eikä tämä keino voi tietenkään olla se lopullinen ratkaisu. Lisäksi jotkut tutkijat pelkäävät hapetuksen vaikutuksia ekosysteemiin.

    Kuitenkin tutkimus tälläkin saralla etenee ja uusia entistä tehokkaampia menetelmiä syntyy koko ajan.

    Saa nähdä löytyykö ratkaisu, josta saadaan riittävä yksimielisyys ja jolla voidaan ostaa lisää aikaa merelle ja uusille innovaatioille. Yksi sellainen on pohjan imurointi, jolla saataisiin ravinteita talteen. Tätäkin kokeillaan jo.

    10.9.2014:

    Ilkka Herlin: Muutoksen aika, taas

    Neuvostoliiton romahdettua 1989 siirryimme Suomessakin uuteen aikaan. Se oli selvää tuolloin ja on sitä vieläkin. Joskus 1990-luvun alussa Suomessa oli venäläinen taidenäyttely nimeltään ”Muutoksen aika”.

    Siihen oli kerätty venäläistä taidetta neljännesvuosisadan ajalta 1906–1931, siis duuman synnystä Stalinin vallan vakiintumiseen. Oli häkellyttävää ajatella Venäjää 25 vuotta taakse- ja eteenpäin.

    Jos kerran muutoksen vakiintuminen Venäjällä kestää neljännesvuosisadan, miltä Venäjä näyttää joskus 2015–2020, tuumiskelin tuolloin. Toisaalta 25 vuotta toiseen suuntaan tarkoitti käytännössä koko sitä aikaa, jolloin olin havainnoinut yhteiskuntaa. Neuvostoliiton olemus painoi siihen vahvan leimansa.

    Nyt lähestymme aikaa, jolloin voidaan arvioida, miten Venäjä on muuttunut neljännesvuosisadassa duuman toisen perustamisen jälkeen. Hieman samanlaisen kysymyksen eteen jouduin, kun keskustelin Hannele Pokan kanssa Venäjästä 2000-luvun alussa. Hän oli tuolloin niitä harvoja, jotka olivat työskennelleet venäläisten oligarkkien kanssa.

    Pokka sanoi, että olisi kiinnostava tietää, minkälainen Putin on nyt vallassa ja minkälainen Putin jonakin päivänä Venäjän johdosta lähtee. Nyt voi molemmista tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä. Samalla voi arvioida, mihin suuntaan Venäjä on liikkunut.

    Mielestäni on selvää, että alkuaikojen Putin pyrki saamaan paremmat suhteet länteen ja lisäämään yhteistyötä eri aloilla. Tämän arvion puolesta puhuvat monet seikat. Niistä tärkein on, että länsi on luontevampi kumppani Venäjälle kuin Kiina. Se puolestaan nähtiin valtavana riskinä Venäjälle. Nyt voidaan sanoa, että hän epäonnistui. Syystä tai toisesta lännessä ei ole saatu vuoropuhelua aikaan – muutamaa maata lukuun ottamatta – Venäjän kanssa.

    Koska dialogi lännen kanssa epäonnistui, Venäjä kääntyi itään. Tätä operaatiota he olivat valmistelleet jo pitempään. Ukrainasta tuli tämän politiikan käännöspiste.

    Miksi dialogi epäonnistui? Siihen on mielestäni kaksi syytä. Ensinnäkin USA ei koskaan ole toteuttanut Obaman reset-politiikkaa, vaan on johdonmukaisesti jatkanut unilateraalista eli yksipuolista toimintaansa.

    Toiseksi EU ei ole kyennyt luomaan johdonmukaista Venäjän-politiikkaa, vaan on poukkoillut sinne tänne. Tämä on muutenkin ollut EU:n vaikeus. Ei ole saatu yhtenäistä politiikkaa aikaan sen kummemmin taloudessa kuin ulkopolitiikassa. Puhumattakaan energiapolitiikasta tai ruokaturvasta.

    Tämän lisäksi tapahtuneen nojalla voidaan väittää, että olen ollut koko ajan väärässä. Ei Venäjän kanssa voi yrittääkään dialogia, monet sanovat. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Tämä pätee erityisesti Venäjään ja Euroopan unioniin, koska kummankaan geopoliittinen tai taloudellinen asema ei ole kovin hyvä.
     

    13.8.2014:

    Ilkka Herlin: Lihan iloja ja suruja

    Paha leväkesä on jälleen herättänyt keskustelua keinoista parantaa Itämeren tilaa. Tarjolla on hyviä ja huonoja uutisia.

    Ensinnäkin on syytä onnitella kaikkia, jotka ovat osallistuneet Suomen (ja muidenkin EU-maiden) ja Venäjän väliseen yhteistyöhön Itämeren pelastamiseksi vuosikymmenten ajan. Työssä on ollut poliitikkoja ja virkamiehiä huipulta lähtien. Samoin yrityksiä ja viimeisinä vuosina myös säätiöitä ja muuta kolmatta sektoria.

    On onni, että keskeisiä päästölähteitä saatiin tukituksi hyvän sään aikana. Nyt näyttää siltä, että yhteistyö vaikeutuu huomattavasti, kun Ukrainan kriisi on laajentunut Venäjän ja lännen väliseksi kauppasodaksi.

    Suomenlahti on jossain määrin puhdistunut sinilevästä, idässä jopa merkittävästi. Sen sijaan koko Itämerta ajatellen tilanne on huonompi.

    Tämän kesän huono levätilanne on syntynyt meressä jo valmiiksi olleiden ravinteiden vaikutuksesta. Se on itse asiassa todella huono uutinen, koska tämä sisäinen kuormitus on jokseenkin hallitsematonta ja sen vaikutukset riippuvat säistä.

    Tämä ei tarkoita, etteikö kaikkia ponnisteluja maalta tulevien päästöjen vähentämiseksi pidä tehdä Suomessa ja muualla. Maatalouden osalta olen näistä keinoista kirjoittanut aika paljon. Kertaus on kuitenkin opintojen äiti:

    1. Peltojen happamuus oikealle tasolle ja vesitalous kuntoon.

    2. Lihantuotantolaitosten lanta pitää kerätä talteen ja jalostaa uudelleen mahdollisimman ennustettaviksi lannoitteiksi.

    3. Ne alueet, joilla tiedetään vesitalouden olevan pahasti pielessä – eli kerta kaikkiaan liian märät maat – on otettava pois viljelyksestä erityiskäsittelyyn, koska suurimmat päästöt tulevat niistä.

    Julkisuudessa käyty keskustelu asiasta on lähtenyt jälleen kerran omille teilleen. Taas on sosiaalisessa mediassa levinnyt käsitys, että paras tapa vähentää päästöjä on lopettaa naudanlihan syöminen. Toistan nyt tässä printtimediassa, että tämä ei pidä paikkaansa.

    Naudanlihan tuotannolla on yhtä lailla myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia Itämereen. Oikein hoidettuna tuotannon vaikutukset ovat pelkästään myönteisiä.

    Itämeren ja ilmastonkin kannalta väärää naudanlihantuotantoa on väkirehuilla, vallankin tuontirehuilla, suurissa yksiköissä tuotettu liha oloissa, joissa lannalle ei löydy selkeää osoitetta tai sen käsittely on muuten epäasianmukaista.

    Oikeaa tuotantoa on tuottaa ja syöttää elikolle sellaista rehua, joka ei sovellu ihmisrehuksi, nimittäin heinää, ja käyttää sitä sopivan viljelykierron aikaan saamiseksi, maan parantamiseksi, hiilen sitomiseksi, orgaanisen lannan kehittämiseksi ja niin edelleen.

    Väkirehua, siis viljaa, soijaa ja maissia, pystyy ihminen sellaisenaankin syömään. Ei niitä ole syytä kierrättää pötsin kautta kuin vähäisissä määrin.

    Kaikkeen ruuantuotantoon pätee, että sen on oltava tuotettu kestävällä tavalla. Tämä on verrattomasti tärkeämpää kuin uskomukset naudanlihan haitallisuudesta meren ja ilmaston kannalta.

     

    16.7.2014:

    Ilkka Herlin: Jumalista nykysysteemiin

    Raamatusta muistamme Egyptin vitsaukset. Niitä oli yhteensä kymmenen. Yksi oli veden muuttuminen vereksi, joka voisi viitata happikatoilmiöön koska se tappoi kaikki vedestä kaikki eläimet ja vesi alkoi haista. Muita vitsauksia olivat esimerkiksi sammakot ja heinäsirkat.

    Nykyteknologialla nuo raamatussa esitetyt kiusat olisi ollut helppo torjua, mutta tuolloin tarvittiin jumalien apua, eikä pelkästään apua, vaan tietenkin raamatun mukaan vitsaukset olivat jumalan aiheuttamiakin. Moderni tulkinta olisi, että useimmat vitsaukset olivat maatalousteknologian aiheuttamia heilahduksia ekosysteemissä ja siten korjattavissa.

    Tarina on tietenkin myyttinen, eikä sitä ole helppo sitoa aikaan tai paikkaan, vaikka usein tällaisilla tarinoilla on joku todellisuuspohja. Helpompi on tulkita sitä, mitä kertomukset ovat merkinneet juutalaisille ja kristityille. Ratkaisu ei ollut moderni: vitsaukset loppuisivat, kunhan faarao päästäisi juutalaiset orjuudesta vaeltamaan luvattuun maahan.

    Kysymyksessä oli siis jumalten valtakamppailu. Oliko Jahve vahvempi kuin Egyptin jumalat?

    Nykyään kamppailemme maataloudessa samanlaisten ongelmien kanssa, mutta ratkaisut ovat erilaisia. Sen minkä raamatussa heinäsirkoille teki Aaronin miekka, tänään tekee Monsanto. Siinä missä Aaron tähtäsi valtaan, Monsanto tähtää vaurauteen.

    Maatalouden ongelmat ovat siinä määrin mittavia nykyäänkin, että radikaaleja toimia tarvitaan. Pakoon emme pääse, kuten juutalaiset muinoin. Vaikeampi on keksiä toimivia ratkaisuja ja viedä niitä käytäntöön. Ainakaan ei kannattaisi hukata aikaa mittelemällä siitä, keillä on vahvin jumala.

    Käytännössä suuren mittakaavan ongelmanratkaisu törmää siihen, että ns. konventionaalinen maatalous on yksi tärkeimmistä syistä siihen, että meitä on tällä pallolla niin paljon. Vaikka tiedämme tehomaatalouden puutteet ja haitat, on vaikea esittää mitään kokonaisratkaisua sen tilalle. Olemme keinolannoitetypen ja fosfaatin luomassa kehässä.

    Yhdysvaltalainen historioitsija Thomas Hughes on kehittänyt niin sanotun teknologisen momentumin käsitteen. Sen mukaan muutoksen vaikeus nykymaailmassa johtuu juuri siitä, että on luotu teknologioita, jotka perustelevat itse olemassaolonsa ja jotka ovat niin suuria, etteivät vaihtoehtoiset teknologiat kykene kilpailemaan niiden kanssa.

    Malliesimerkki tästä on Thomas Edisonin kehittämä hehkulamppu. Voidakseen myydä niitä massatuotteena, oli kehitettävä riittävän halpa sähköjärjestelmä. Nykyään hehkulamput alkavat olla historiaa, mutta ilman sähköä on vaikea kuvitella nykyelämää.

    Tämä on kestävän maataloudenkin ongelma. A. I. Virtanen loi aikanaan tietoisena Suomen maatalouden typpipulasta jokseenkin toimivan ja tuottoisan luomutilamallin, mutta historiaan hän on jäänyt väkirehua koskevan sovellustyönsä ansiosta.

     

    25.6.2014:

    Ilkka Herlin: Kannattaako geenejä muunnella?

    Vastaus otsikon kysymykseen osaltani on: en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että geenimuuntelun historia ruuantuotannossa on pitkä, vaiherikas ja runsaasti vallankumouksellisia muutoksia aiheuttanut.

    Kun aikanaan osa ihmisistä siirtyi keräily- ja metsästystaloudesta maanviljelykseen, he ryhtyivät myös jalostamaan uudenlaisia kasveja, sellaisia, jotka sopivat paremmin maatalouteen. Sitähän on hieman vaikea kuvitella, mutta ennen maataloutta ei ollut maatalouteen sopivia kasveja. Ne piti jalostaa.

    Viljelijät jalostivat kasveja käyttämällä tietämättään geenimutaatioita hyväkseen vuosituhansia ennen kuin geenit keksittiin. Vielä vähemmän viljelijät saattoivat tietää mitään siitä, mitä heidän työstään seurasi.

    Tällaisen manipulaation tuloksia ovat esimerkiksi nykyisenkaltaiset maissi, vehnä ja riisi. On helppo kuvitella, miten suuri vaikutus näillä kasveilla on ollut historiassa. Ja vaikutus on ulottunut aivan viime vuosikymmeniin.

    Kun tekniikka on kehittynyt, manipulointi on nopeutunut ja saanut uusia muotoja. Vihreä vallankumous oli tällainen harppaus, jossa ruokaa kyettiin yhtäkkiä tuottamaan aivan uudenlaisia määriä.

    Nykyään geenejä voidaan siirtää oliosta toiseen ja ja näin saada uusia ominaisuuksia vanhoihin olioihin, kuten viljelykasveihin.

    On paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat, että näin ongelmat ratkeavat tulevaisuudessakin. Kyllä tekniikka hoitaa, kunhan siihen vain jaksetaan panostaa, he sanovat. Mutta silloin unohtuu, että kun löydämme yhden ratkaisun, luomme aina uusia ongelmia, joita emme tunne.

    Vihreä vallankumous pelasti massoittain ihmisiä nälkäkuolemalta, mutta se loi myös ennalta arvaamattomia uusia ongelmia.

    Vihreä vallankumous johti väkilannoitteiden käytön kasvuun ja siten lukuisiin maankäytön ja vesistöjen ongelmiin, joita nyt ratkomme. Samoin se oli omiaan heikentämään lajien monimuotoisuutta.

    Nyt olemme taas kerran sellaisella kynnyksellä, jota ylittäessämme emme tiedä, mihin jalkamme laitamme. Jotain sentään tiedetään. Kun on luotu glyfosaattia sietävä soijalajike, on luotu paitsi uusia rikkakasveja, jotka sietävät glyfosaattia, myös soija, joka sisältää glyfosaattia.

    Seuraava suuri harppaus geenimanipulaatiossa voisi olla vehnä tai joku muu viljakasvi, joka kykenee itse sitomaan typen suoraan ilmasta. Kuulemma sellaisia on jo työn alla.

    Tuollainen kasvi olisi vallankumouksellinen. Päästäisiin esimerkiksi eroon valtavasta määrästä kasvihuonekaasuja, joita syntyy, kun viljalle tuotetaan typpilannoitteita teollisesti.

    Mihin muuhun se johtaisi? Emme tiedä. Ainakin lannoiteteollisuuden pelimerkit jaettaisiin uudelleen. Kuitenkin nämä esimerkit osoittavat, että teknologia on arvaamaton kumppani. Emme pääse siitä eroon, mutta emme myöskään tiedä, miten se elämäämme muokkaa, vaikka itse sitä kehitämme.

     

    Toukokuu 2014:

    Ilkka Herlin: Saaristomeri ja maatalouden kolme temppua

    Suomen hallitus sitoutui vuoden 2010 Itämerihuippukokouksessa nopeutettuun Saaristomeren tilan kohentamiseen. Samoin Vanhasen hallitus sitoutui tekemään Suomesta ravinnekierrätyksen mallimaan.

    Näitä päämääriä varten Vanhasen hallitus ryhtyi tuumasta useisiin toimiin, joiden ansiosta tunnemme Saaristomeren valuma-alueen viljelyolosuhteet varsin hyvin. Myös päästöistä on saatu summittainen kuva. Vaarana on, että ne lisääntyvät, ellei vähennystoimiin ryhdytä.

    Suomi on sitoutunut myös Helcomin päämääriin Itämeren puhdistamiseksi. Hintalappu koko maan osalta on 1.7 mrd vuodessa. Hyvä uutinen tässä on, että maatalouden osuus on "vain" 400 miljoonaa vuodessa. Lisäksi uskon, että tuostakin summasta voidaan tinkiä huomattavasti, jos homma hoidetaan oikein.

    Vielä kun tiedämme, että maatalouden osuus päästöistä on noin puolet, olisi viisainta aloittaa tuosta halvasta päästä. Semminkin kun viljelijät voisivat olla tässä ongelman ratkaisijoina, eivätkä aiheuttajina, kuten usein asia nähdään.

    Esitän kolme yksinkertaista temppua, joilla saaristomeri saataisiin maatalouden osalta kuntoon. Toivon, että lukijat kritisoivat ja kommentoivat ehdotuksiani.

    Peltoviljelyssä tulisi ensi tilassa selvittää fosforinkäytön kannalta liian happamat maat ja kalkita ne. Valumien kannalta kriittiset rinnepellot tulisi laittaa nurmiviljelyyn ja tehdän nurmesta ensin biokaasua ja sitten uudelleen lannoitetta, jollei lähettyvillä ole riittävästi karjaa nurmea käyttämään.

    Ne pienet alat joista tiedetään, että vesi valtaa ne vuosi toisensa jälkeen, tai jotka muuten aiheuttavat suuria päästöjä, tulisi ottaa pois viljelystä ja muuttaa vaikkapa kosteikoiksi. Maanvaihtoja ja täsmätoimia tulisi harkita.

    Kolmanneksi tulisi aloittaa erityinen pilottioperaatio, jossa lihankasvatusalueella syntyvä eläinlanta kerättäisiin talteen, käsiteltäisiin asianmukaisesti ja tehtäisiin siitä kierrätyslannoitetta, jota voisivat käyttää niin tavanomaiset kuin luomutilatkin - ainakin nykysäännösten mukaan.

    Pelloillehan lanta nytkin päätyy, voidaan sanoa. - Kyllä, mutta varsin tehottomasti monessakin mielessä, vastaan. Alaan liittyvää tekniikkaa on jo kosolti olemassa ja käytössä. Pilotissa tulisi kokeilla parhaat menetelmät ja kilpailuttaa parhaat yritykset lannan muuntamisessa kierrätyslannoitteeksi. Operaatiolla olisi runsaasti hyviä puolia Itämeren kustannustehokkaan puhdistumisen lisäksi.

    Vaihtotaseen parantuminen, omavaraisuuden lisääntyminen, työpaikkojen syntyminen maaseudulle, uusiutuva energia sivutuotteena, paremmat sadot, alaan liittyvien innovaatioiden dynaamiset vaikutukset vain joitakin mainitakseni. Tällaista mallia olisi syytä kokeilla siksikin, että maailma on vastaavia ongelmia täynnä. Näin saisimme seulotuksi suomalaisia yrityksiä, joilla on mahdollisuuksia kasvaa globaaleiksi toimijoiksi tällä taatulla kasvualalla.

     

    2.4.2014

    Ilkka Herlin: Ruokasodan ensimmäinen näytös

    Viime elokuussa kirjoitin, että Naton sijaan tulisi ryhtyä pohtimaan talouden, ympäristökriisien, lisääntyvän väestön ja niukkenevien resurssien vaikutusta tulevissa kriiseissä.

    Kuinka ollakaan, Ukrainan tilanteen kriisiytyminen sai sotilasliittokeskustelun ryöstäytymään uusille kierroksille vanhoilla argumenteilla. Samalla keskustelu lähti aivan väärään suuntaan. Tohinassa on jäänyt huomaamatta, että talous, energia ja ruoka näyttelevät merkittävää osaa tässä suurten energia- ja ruokakriisien ensimmäisessä näytöksessä.

    EU on täysin riippuvainen tuontienergiasta ja tuontiravinteista samoin kuin se on enimmäkseen pahoin velkaantunut. Siksi EU ei ole merkittävä toimija maailmanpoliittisissa kysymyksissä, vaan altavastaaja. EU:n syrjäkolkassa pussinperällä sijaitseva Suomi olisi erityisen vaikeassa asemassa, jos tilanne kärjistyisi.

    Merkittävä osa Suomen käyttämästä energiasta ja miltei kaikki typpilannoitteen raaka-aine tuodaan Venäjältä. Viimeksi mainittua seikkaa ei yksikään poliitikko ole tiennyt, kun olen sitä kysynyt. Kriisin tullen voisi lamppu himmetä ja kasvisruoka yleistyä hyvinkin nopeasti yksinkertaisesti siksi, ettei meille riittäisi raaka-aineita muualta maailmasta, vaikka hyvää tahtoa riittäisikin. Tyhjästä on paha nyhjästä.

    Vähälle huomiolle on jäänyt myös se, että viime joulukuussa Kiina lupasi Ukrainalle huomattavaa taloudellista tukea ja ilmoitti halukkuudestaan vuokrata Ukrainasta kolme miljoonaa hehtaaria maata viljan viljelyyn ja lihantuotantoon. Suunnitelmissa oli myös rakentaa Sevastopoliin suursatama, teollisuutta ja silta Venäjälle. Tuon sillan rakentamisen ovat venäläiset tiettävästi jo aloittaneet.

    Jos suunnitelma toteutuu, toivon, että lannankäsittely lihantuotannossa on paremmin järjestetty kuin Kiinassa tai Venäjällä, koska muuten koko jupakan pahin häviäjä on Ukrainan kansan ohella rehevöityvä Mustameri.

    Ennustan, että tulemme muutenkin näkemään lisääntyviä venäläis-kiinalaisia investointeja. Molemmilla mailla on niihin varaa ja tarvetta. Toisella riittää raaka-aineita, energiaa ja ruokaa vientiin, toisella taas on pulaa niistä kaikista. Tämänsuuntaista kehitystä on Venäjällä voitu todistaa jo jonkin aikaa. Sitä paitsi vallassa olevan regiimin on pakkokin käyttää talouden reservit investointeihin, koska muuten ei saada talouskasvua ja kansan tyytymättömyys voi kasvaa.

    Saatan tietysti erehtyä, kuten 11.9.2001, kun ennustin Yhdysvaltojen ja Venäjän lähentyvän toisiaan. Silloin Putin riensi ensimmäisenä ilmaisemaan tukensa Yhdysvalloille. Arvelin, että yhteinen vihollinen yhdistää. Ensin terrorismi ja sitten Kiina.

    Ihmettelen vieläkin, miten Yhdysvalloilla liittolaisineen (poikkeuksena Saksa, joka näistä käytännön syistä on tehnyt yhteistyötä Venäjän kanssa) on varaa työntää Venäjän kaltainen resurssi Kiinan kumppaniksi. Zapadnikit (länteen suuntautuneet venäläiset) ovat nyt Venäjällä vähemmistössä.

     

     

    5.3.2014

    Ilkka Herlin: Maatalouden neljäs aika

    Länsimaisen kulttuurin kiinnostava esivaihe oli kaskiviljely. Sen ajatuksena oli (ja on) polttaa metsää ja ottaa sitten palamisjätteellä ja maassa piilevillä ravinteilla muutama sato viljaa ja esimerkiksi naurista. Kun maa muutaman vuoden kuluttua oli köyhtynyt eli käyttökelpoiset ravinteet käytetty, siirryttiin uusille metsäalueille kaskeamaan.

    Näin on käyty soveltuvin osin läpi koko Eurooppa, Pohjois-Amerikka ja viimeksi Etelä-Amerikka ja Afrikka. Kahdessa viimeksi mainitussa ilmeisesti useampaan kertaan.

    Kaskiviljelyvaihetta on sitten seurannut joko siirtyminen peltoviljelyyn tai uusi kaskeaminen vuosikymmenien päästä, kun metsää oli kasvanut uudelleen riittävästi. Molemmissa tapauksissa paikalliset ekosysteemit muuttuivat rajusti. Pelto muutti niitä itsestään selvästi, mutta myös kaskipeltojen metsittyminen loi omat systeeminsä jotka Suomessakin on tunnettu vaikkapa runsaina koivikkoina ennen havupuiden uutta valtaantuloa.

    Toki voitiin kasketa myös lehtoja. Niille vietiin usein ylijäämäpuuta muilta alueilta. Kun olen kuljeskellut Etelä-Suomen rannikolla metsissä ja pelloilla, aika usein olen törmännyt svedja-nimiliitteeseen. Nuo paikat ovat luullakseni olleet juuri lehtokaskia.

    Kaskettaessa on tietenkin vapautunut runsaasti hiiltä ilmakehään.

    Kaskeajia on pidetty alkeellisen kulttuurin edustajina, mutta eivätpä tienneet, minkälaisen prosessin laittoivat liikkeelle. Viimeaikainen tutkimus on näet yhä selkeämmin osoittanut nykyisen konventionaalisen maatalouden aiheuttaneen merkittävän osan ilmastonmuutoksesta, koska se eri tavoin vapauttaa hiiltä maaperästä ilmakehään. Kaskeajat eivät liene sittenkään olleet sen alkeellisempia kuin mekään.

    Tästä näkökulmasta maatalous on näin edennyt kolmessa vaiheessa nykytilaan. Ensin raivattiin peltoa kaskeamalla, sitten kehittyi vuoroviljely, jolloin sadot moninkertaistuivat ja mahdollistivat väestön kasvun esimerkiksi täällä Pohjolassa. Viimeinen vaihe on sitten ollut siirtyminen keinolannoitukseen ja torjunta-aineiden käyttöön sekä fossiilisten polttoaineiden vipuvaikutuksen käyttöön.

    Nyt tuo viimeinen vaihe alkaa olla lopuillaan ja näyttää olevan aika siirtyä uuteen. Nämä maatalouden ja ruuantuotannon kasvun vaiheet ovat näet johtaneet hiilen vapautumiseen maasta ilmakehään. Voimaperäinen maatalous käyttää maaperän hiilen ja altistaa sen eroosiolle. Ilma on siten lämmennyt ja maaperän kyky tuottaa kasvillisuutta heikkenee.

    Molemmat tekijät uhkaavat maapallon kasvavan väestön ruuansaantia. Yhä useammat tutkijat ovat sitä mieltä, että hiilen vapautuminen maaperästä on keskeinen syy ilmastonmuutokseen fossiilisten polttoaineiden ohella. Tästä on päätelty, että pellolla tuotettavat biopolttoaineet saattavat jopa haitallisempia kuin fossiiliset, mikäli ne tuotetaan konventionaalisella maataloudella.

    Ilmastonmuutosta voitaisiin hillitä käänteisesti samalla metodilla:

    Sitomalla hiiltä takaisin maaperään. Se edellyttäisi uudenlaista maataloutta maailmanlaajuisesti: tekniikoita, joissa korostuu kasvien pitkäjuurisuus, peltojen kasvipeitteisyys jne. Sanomattakin selvää on, että tuollaisessa viljelyssä pitäisi maksimoida typen sitominen ja ravinteiden kierrätys. Suomessa tämä voisi merkitä lisää vettä bionurmiviljelyn kannattajien myllyyn.

     

    HELMIKUU 2014

    Ilkka Herlin: Kuluttajan valinnat

    Ihmisten päitä on jälleen sekoitettu uusilla ravintosuosituksilla. Erityisen sekavia ovat viimeisimmät suositukset olleet siitä syystä, että ravinnon terveyssuosituksiin on sekoitettu myös ympäristönäkökulma.

    Se tuntuu olevan liian vaikea asia professoritasollakin. Kuinka sitten tavallinen kuluttaja voisi ymmärtää, mitä syödä ja tehdä, jos haluaa pysyä terveenä ja vielä osallistua kaikkia koskeviin ympäristötalkoisiin?

    Tätä asiaa kysytään minulta varsin usein, kun luullaan, että asiasta jotain ymmärrän. Vastaan, että en ymmärrä paljoakaan, mikä on totta. Mutta nyt haluan lisätä, että eivät ymmärrä ravitsemusasiantuntijatkaan saati media, jossa kukin kirjoittaja voi esiintyä asiantuntijana.

    Niinpä esitän muutaman vihjeen kuluttajille, miten edetä ravitsemus- tai paremminkin ravinneasiassa, jos haluaa voida hyvin, osallistua Itämeri-talkoisiin, vähentää ilmastopäästöjä ja auttaa globaalin ruokakriisin ratkaisemisessa.

    1. Syö naudanlihaa. Syö sitä vähemmän, mutta tarkasta mitä nauta on syönyt. Jos se on kasvatettu ihmisruuaksi kelpaavalla rehulla, jonka tuottamiseen on käytetty keinolannoitteita ja kasteluvettä, olet tekemisissä ongelman kanssa. Tuollainen liha voi sisältää myös antibiootteja, jotka ovat haitallisia elimistöllesi ja joutuessaan jäteveteen estävät sen järkevän käytön.

    Älä myöskään usko sellaisia, jotka väittävät, että naudan pitäisi syödä enemmän soijaa.

    Sen sijaan jos nauta on syönyt ihmisruuaksi kelpaamatonta rehua, kuten heinää ja jos rehuntuotanto ei ole uhannut vedensaantia, olet tekemisissä lihan kanssa, joka todennäköisesti vähentää vesistö- ja ilmastopäästöjä ja tukee luonnon monimuotoisuutta. Sellaista lihaa tarvitaan lisää.

    2. Tee ostoslista ja pysy siinä. Kun menet ruokakauppaan, älä tee heräteostoksia, jotka sitten myöhemmin päätyvät roskiin. Valtavat määrät, jopa kolmannes kaikesta ruuasta, päätyy jätteeksi. Kyllä olisivat useamman pulakauden nähneet isovanhemmat ihmeissään nykymenosta. Syö lautanen tyhjäksi.

    3. Jos olet jätevesijärjestelmän piirissä, vältä turhia lääkkeitä, ettei niitä jäljiltäsi joudu jätevesiin. Älä ainakaan heitä niitä sinne, äläkä muitakaan myrkyllisiä aineita, vaan hävitä ne asianmukaisesti. Maalla ja omakotitaloissa asuvien kannattaisi käyttää ulkovessaa ja pitää kompostia, jos vaan harrastusta ja mahdollisuuksia riittää.

    4. Harrasta puutarhaa. Maalla asuvalle se käy monesti luontojaan, mutta myös terveeseen elämään pyrkivälle kaupunkilaiselle jokainen syy olla tavalla tai toisella viljelemättä kasveja on tekosyy. Keskeistä on, että näin oppii ymmärtämään, miten ruoka syntyy, miten ravinteet kiertävät, mitä maa edellyttää kasvaakseen ja niin edelleen. Pian kaupunki- tai maalaispuutarhuri voittaa asiantuntemuksessa asiantuntijat.

    Mutta se on vain ensimmäinen ja helpoin askel. Puutarhurin mahdollisuus lisätä sivistystään on rajaton. Esimerkiksi jos sinua ärsyttävät nokkoset pihalla, etkä ehtinyt tehdä niistä nokkoskeittoa, kun ne olivat aivan pieniä, tee niistä typpiliuosta, jolla saat hyötykasvisi kukoistamaan.

     

    TAMMIKUU 2014

    Ilkka Herlin: Suomesta päästövähennysten suurvalta

    Me suomalaiset pyrimme milloin minkäkin alan suurvallaksi. Yleensä menestys on ollut huono. Mutta aikanaan olimme energiatehokkuuden suurvalta. Esimerkiksi yhdistettyä lämmön- ja sähköntuotantoa ihaillaan ja kopioidaan vieläkin maailmalla. Sittemmin olemme siirtyneet energiankäytön suuravallaksi. Olemme tuottaneet runsaalla energialla paperia, terästä ja muita volyymituotteita. Se on aikansa ollut varmaankin hyvä taktiikka, mutta nyt se aika on ohi.

    Tämän voi tarkistaa vaikka kauppataseemme rakenteesta. Onneksi ei sentään menty niin pitkälle kuin entinen Outokummun ja sittemmin KOP:n pääjohtaja Voutilainen profetoi: tehkäämme Suomesta halvan energian suurvalta. Olisi siis julkisin varoin entistäkin enemmän tuettu energian suurkuluttajia. Tuolla menetelmällä maamme talous olisi vielä nykyistäkin paljon karmeammassa kunnossa.

    Pyrkiessämme suuruuteen ja tehokkuuteen energiantuotannossa unohdimme kehittää energiatehokkuutta ja uusia energialähteitä. Siitä saamme nyt maksaa esimerkiksi pyrittäessä EU:n uusiutuvan energian tavoitteisiin.

    Huonomminkin – tai vieläkin huonommin – olisi siis voinut käydä. Onneksemme Suomessa on näet lukuisia yrityksiä, jotka eivät ole lyöneet laimin energiansäästön ja uusiutuvan energian tuomien mahdollisuuksien tutkimusta ja hyödyntämistä. Vacon, ABB:n Strömberg, Kone, Neste Oil, Outotec ja monet muut tekevät rahaa energiansäästöllä ja päästövähennyksillä. Huomaamatta olemme siirtymässä energiansäästön viejiksi.

    Energiansäästön ja päästövähennysten megatrendi tulee vahvistumaan entisestään. Ja hyvä niin, sillä muuten resurssimme loppuvat maailmanlaajuisesti. Tulemme näkemään lisää kaikenlaisia alaan liittyviä määräyksiä, direktiivejä ja muita toimenpiteitä. Jos niihin ei varaudu, käy kuten rikkidirektiivin kohdalla: kansantaloutta ja yrityksiä rääkätään entisestään. Onneksi sentään edustajamme EU:ssa olivat hereillä pienten lämpövoimaloiden hiukkaspäästöjen poistovaatimusten kohdalla: Kiukaissa saanee jatkossakin polttaa halkoja.

    Viimeisin rajoitusesitys on EU-komission esitys ilmansaasteiden vähentämisestä. Komissio haluaa asettaa rajat ammoniakki- ja metaanipäästöille. Ja taas pelätään lisälaskua maataloudelle. Nyt puhutaan 1,3 miljardista koko EU:ssa. Nämä päästöt tulevat enimmäkseen karjataloudesta. Ja siellä lannan käsittelystä. Tässä ilmasto-ongelma kohtaa siis Itämeriongelman. Ensin tehdään suurilla päästöillä typpilannoitetta, jolla tehdään karjanrehua, josta tehdään lihaa ja lantaa, joista typpi ennemmin tai myöhemmin karkaa haitallisina yhdisteinä joko ilmaan tai vesistöihin, kuten Itämereen.

    On vain ajan kysymys milloin vaaditaan fosforipäästöjen kuriin saamista ja ennen kaikkea fosforin talteenottoa. Siis kierrätystä. Tämäkään kehitys ei ole yksiselitteisen myönteinen. Suomen järvet ja osin Itämerikin on näet pelastettu fosforin kemiallisella saostuksella. Tuo menetelmä poistaa fosforin kierrosta epämääräiseksi ajaksi, joten voi olla, että EU tulee suhtautumaan kielteisesti siihen. Tähänkin on syytä varautua.

    Ennen kaikkea meidän tulisi nähdä tämä välttämätön suuntaus myönteisenä ja kehittää keinoja ravinteiden talteenottoon ja kierrätykseen. Näin saisimme korvaavia aloja aiemmin mainituille laskevan auringon aloille. Näitä ”uusia nokioita” nykyään peräänkuulutetaan joka puheessa. Hyviä esimerkkejä löytyy kosolti.

    JOULUKUU 2013

    Ilkka Herlin: Vilja, liha ja Itämeri

    Maataloustuen ympäristökorvausjärjestelmän jatkuvuuteen liittyvät riskit panevat miettimään Itämeren ja muidenkin merien kohtalonyhteyttä maatalouden kanssa. Järjestelmää ollaan muokkaamassa sekä sisällöltään että rahamäärältään.

    Huomattavaa summaa ollaan siirtämässä ympäristökorvauksista eläinten hyvinvointitukeen. Samalla ollaan luopumassa muun muassa ravinnetaseen käytöstä.

    Kokonaistulosta on vaikea arvioida. Talonpoikaisjärjellä ajateltuna tapahtuu seuraavaa: jos eläinmäärä lisääntyy, mutta ympäristökorvausten houkuttelevuus vähenee, syntyy riski, että entistä enemmän lantaa ja lannoitteita eli ravinteita joutuu vääriin paikkoihin eli vesistöihin tai ilmaan. Jos näin käy, sisä- ja rannikkovesiemme tila heikkenee entisestään. Se ei ole kenenkään etu. Kalliiksi se kyllä tulisi. Olemme näet monin tavoin sitoutuneet puhdistamaan Itämeren.

    Esimerkiksi Itämeren suojelukomissio Helcomin maakohtaisen päästövähennystavoitteisiin pääsemisen on laskettu maksavan meille 1,7 miljardia euroa. Suomen päästöistä yli puolen arvioidaan tulevan maataloudesta. Jos noudatetaan EU:n saastuttaja maksaa -periaatetta, maatalouden kai pitäisi maksaa vähintään puolet tuosta summasta. Ja jos nyt päästöjä tulee lisää, hintalapun numerot vain suurenevat. Sitä kukaan ei kai halua.

    Kun en ole asiantuntija, en ota tukien kohdentamiseen tai suuruuteen sen ihmeemmin kantaa. Uskallan silti väittää, että jos lantaa ajateltaisiin raaka-aineena ja peltoa laatuajattelun mukaan, voisimme hoitaa suuren osan tuosta hintalapusta siten, että niin viljelijät kuin kansantalouskin hyötyisivät, vesistöistä puhumattakaan. Sitä paitsi lihantuotanto, varsinkin märehtijöiden, sopii Suomeen. Täällä lihaa voidaan tuottaa kestävällä tavalla.

    Olen Itämeri-työtä tehdessäni havainnut, että Suomesta löytyy tavattomasti veden ja erilaisten biomassojen käsittelyosaamista. Tämä johtunee siitä, että herkkiä vesistöjämme on hoidettu jo pitkään ja monin paikoin varsin hyvin. Osaamista on kertynyt. Ongelmat vain ovat koko ajan kasvaneet, emmekä ole aina pysyneet tässä kasvuvauhdissa mukana.

    Samaan aikaan vaaditaan, että Suomen olisi kehitettävä uusia talouden kasvualoja. Niitä todella tarvitaan, kun monet perinteiset leivänlähteemme ovat kuivumassa. Toivo on asetettu cleantech-liiketoimintaan eli ympäristöteknologiaan eikä perusteetta.

    Puhdas ja tuottava maa, vesi ja ilma ovat tulevaisuuden välttämättömiä globaaleja liiketoiminta-aloja. Ne ovat niitä jo nyt. Olisi annettava yrittäjille teknologioineen mahdollisuus näyttää, miten järjestelmässämme virtaavat ravinteet saadaan hyötykäyttöön. Sen sijaan, että ne aiheuttavat vesistöissä tuhoa. Tämä näytön paikka olisi osa Itämeren pelastusohjelmaa.

    Meillä olisi hyvä tilaisuus osoittaa, että suomalaiselle cleantech-osaamisella kykenemme kääntämään lantaongelman hyödyksi ja vesistöjemme puhdistamisen kuluerän voitoksi.

     

    MARRASKUU 2013

    Ilkka Herlin: Eroosio

    ”Ei vuodet kulu, ne kuluttaa”, lauloi Pauli Hanhiniemi. Miten lienee, mutta ainakin maa kuluu kovaa vauhtia ja on aina kulunut. Eroosio on niin nostanut kuin tuhonnutkin kulttuureja vuosituhansien varrella. Samoin se ollut luomassa ilmiöitä, joiden varassa nykyään elämme.

    Aikanaan Niilin yläjuoksulta tuli veden mukana niin paljon ravinnepitoista maata, että sen varaan voitiin rakentaa kokonainen korkeakulttuuri pyramideineen päivineen. Tuon kulttuurin perusta oli laskentatyö, joka kehittyi, kun Niilin tuomaa ravinneainesta piti hallita viljelyssä. Syntyi matematiikka, nykyisen tieteemme perusta. Samasta syystä sitä olivat jo kehittäneet muun muassa assyrialaiset ja babylonialaiset kaksoisvirtain maassa, Mesopotamiassa.

    Nykyään Assuanin pato pysäyttää ravinnevirran ja maatalous Niilin alajuoksulla perustuu keinolannoitteisiin hyvine ja huonoine puolineen.

    Näiden kulttuurien sivutuotteina syntyivät sellaiset kirjat kuin koraani ja raamattu. Jälkimmäisestä muistamme tarinan Jerusalemin temppelin rakentamisesta, johon tuotiin setripuuta merten takaa. Sitä saatettiin tuoda Kreikastakin, jossa oli myös vallinnut korkeakulttuuri, jonka osana vuorten rinteet oli hakattu ja maa-aines valunut Välimereen. Niin valui myös korkeakulttuuri Kreikasta rikastuttamaan yhteistä eurooppalaista kulttuuriamme.

    Moni on ihmetellyt Pääsiäissaarten merkillisiä rakennelmia. Miten ja miksi ne on tehty? Nykytulkinnan mukaan ne rakennettu puisia telineitä hyväksi käyttäen uskonnollisiin tarkoituksiin. Tätä ei aiemmin ole keksitty. Ei ollut oivallettu, että saarella vallinnut kulttuuri kaatui, kun siellä ollut metsä hakattiin ja maa-aines sen seurauksena valui sielläkin mereen.

    Nykyään eroosio uhkaa viljelystä monilla maa-alueilla, koska liialliset sateet voivat viedä maa-aineksen mennessään yhtä lailla kuin sen voi tehdä kuivuuskin. Näin ollen ilmastonmuutos ja väestönkasvu yhdessä muodostavat riskin joka kasvaa koko ajan.

    Sen rinnalla meikäläinen maatalouden eroosio-ongelma tuntuu sittenkin pieneltä, vaikka pelissä on Itämeren hyvinvointi. Mutta jos Itämeri kuolisi, tuhoutuisi samalla suuri osa kulttuuriamme.

     

    LOKAKUU 2013

    Ilkka Herlin: Ravinteiden väärinkäytöstä

    Kun perehtyy rehevöitymisongelmiin maailmalla, ei voi kuin todeta, miten karkea rikos nykyaikainen ruoantuotanto ja -käyttö sekä siitä koituvien jätteiden käsittely on luontoa kohtaan. Tämä koskee siis maata, merta ja ilmaa.

    Olen tästä aiemminkin kirjoittanut, mutta kertauksena: rehevöitymisen aiheuttavat yhdyskuntien jätepäästöt, maa- ja metsätalous, erikoisesti teollinen lihantuotanto sekä ryöstökalastus. Nämä tekijät ovat tuhoamassa esimerkiksi maailman suurinta koralliriuttaa, Isoa Valliriuttaa, Australian koilliskulmassa.

    Tämä Unescon maailmanperintökohde on kehkeytynyt miljoonien vuosien aikana nykyiseen laajuuteensa ja kukoistukseensa, mutta nyt se on nopeasti näivettymässä vesien rehevöidyttyä muutamassa vuosikymmenessä siten, että riutalle ei enää riitä valoa eikä happea. Se menettää nopeasti väriloistoaan ja eliölajistoaan. Alueen ainutlaatuinen ekosysteemi on menettämässä monimuotoisuuttaan ja korvautumassa uudella samean veden systeemillä.

    Tapahtumien kulussa ei ole muita voittajia kuin nämä samean veden oliot ja nekin vain väliaikaisesti. Voimaperäisen maatalouden ja koko ketjun pituisen ruoan väärinkäytön hinta on tuon turistirysän ja satojen eliölajien menettäminen. Kenen se kuuluu maksaa? Olen yhä useammin törmännyt sellaiseen väitteeseen, että se ja se pelastustoimi olisi ihan hyvä toteuttaa, mutta kun se ei ole taloudellisesti kannattavaa!

    On olemassa vastaesimerkkikin. Mustan meren pohjoisosa on verrattain matala. Tonava laskee tuolle vesialueelle ja se oli pahoin saastunut sosialismin loppuaikoina. Syinä ovat tietenkin lihantuotanto, kaupungit, ryöstökalastus ja voimaperäinen maatalous. Mutta sosialismin romahdettua Tonavan alajuoksun alueiden talouskin romahti ja jätteiden virta Tonavaan väheni radikaalisti. Näin myös vesistökuormitus romahti ja meri alkoi toipua yllättävän nopeasti.

    Käytännössä siis reaalisosialismin oloissa eläneet ihmiset maksoivat köyhtymisellään meren toipumisen. Ei se tietenkään ennalleen toipunut, niin pahoin se ehti kärsiä. Lisäksi vieraslajit kuten maneetit ovat vallanneet tilaa alkuperäisiltä lajeilta, joten koskaan meri ei toivu ennalleen. Maneettia pahempi vieraslaji on kuitenkin EU:lainen lihantuottaja ja suurmaanviljelijä, joka välttääkseen EU:n tiukentuneita määräyksiä jatkaa ryöstöviljelyä rajan takana ja on jälleen aloittanut Mustan meren happikatoalueiden kasvattamisen hoitamalla lantakysymyksen kuin koira paskansa.

    Tätäkö me haluamme? Luonto menettää koko ajan joka puolella maailmaa, eikä tätä menoa mene kauaa, kun olemme samassa tilanteessa kuin reaalisosialismin uhrit.

     

    SYYSKUU 2013

    Ilkka Herlin: Turha kiista

    Aika ajoin syntyy kiistaa siitä, kuka Itämerta oikein tuhoaa. Kiista on monessakin mielessä turha, sillä likaajat tiedetään. Ne ovat yhdyskunnat jätevesineen, maatalous ja erityisesti keskittynyt lihantuotanto sekä harvemmin mainittuna petokalojen ryöstökalastus.

    Itämerellä on ollut lisäksi lannoitetehtaiden sivutuotteet riesanaan niin Suomessa kuin muissakin maissa. Ei loppujen lopuksi ole kauaakaan siitä, kun Uudessakaupungissa oli samanlainen hoitamaton jätevuori kuin Kingiseppissä. Näiden kaikkien päästöjen seurauksena suurin rehevöitymisen aiheuttaja ovatkin jo meressä kiertävät ravinteet eli niin sanottu sisäinen kuormitus.

    Asiasta ei kannata kiistellä siksikään, että näitä asioita on tutkittu jo 1970-luvulta ja poikkeuksetta on havaittu maailman eri happikatoalueilla vaikuttaneen edellä kuvatut tekijät. Tuhoon johtavat prosessit ovat myös jokseenkin samankaltaisia eri katastrofialueilla.

    Välillä nokitellaan myös sillä, ovatko suurimmat syylliset ne maat, joiden päästöt per henkilö ovat suurimmat (pahiksia tällöin Ruotsi ja Suomi, muistuttavat puolalaiset) vai ne maat, joiden absoluuttiset päästöt ovat järeimmät (suomalaisten ja ruotsalaisten sormet osoittavat Puolaa ja Venäjää).

    Selvää on, että kun Itämeren alueen väestöstä puolet asuu Puolassa, on kustannustehokkaita toimia löydettävissä sieltä. Sama koskee Venäjää, missä jylläävät paitsi maan omat jättimäiset lihankasvatuslaitokset, myös tanskalaisia ja hollantilaisia lihantuotantojättejä.

    Toisaalta me suomalaiset kuittaamme isot per asukas -päästömäärämme usein yhdellä sanalla: luonnonhuuhtouma. Vähemmän kiinnitetään huomiota, miten tämä muuttumattomana pidetty ”vakio” syntyy. Nykytilassa lähes koko luonnonhuuhtouman takana on ihmisen toimet, ojitetut metsät. Ojia pitkin virtaa metsistä tutkimaton määrä humusta, eli hiiltä, typpeä ja fosforia.

    Yleisessä tietoisuudessa tämä menee maanviljelijöiden piikkiin. Tosiasiassa tämän huuhtouman on aiheuttanut maamme metsänhoitopolitiikka vuosikymmenten varrella.

    Tarpeettoman syyllisyyskeskustelun ainoa rakentava johtopäätös siis on, että kaikille riittää tekemistä omalla tontilla sekä yhteisvoimin.

    Itämeren kohtalo on meidän sen ympärillä asuvien ihmisten käsissä. Ja meitä nyt sattuu olemaan paljon, noin 90 miljoonaa, näin matalan lätäkön äärellä. Vaimoni laski eräällä purjehdusreissulla vertailun Välimereen. Jotta Välimeren vesimäärää kuormittaisi suhteessa sama määrä ihmisiä kuin Itämerta, täytyisi Välimeren ympärillä asua 14 miljardia ihmistä. Ero selittyy syvyydellä – siinä missä Välimeren keskisyvyys on muutama kilometri, Itämeren on alle 60 metriä.

     

    ELOKUU 2013

    Ilkka Herlin: Iso maatalous, isot ongelmat

    Maatalous tuntuu niin paikallisesti kuin laajemminkin ottaneen kaksi suuntaa. Toinen on oikeastaan aina vallinnut pienviljely ja toinen yhä suurempiin yksiköihin pyrkivä – useimmiten lihan – tuotanto.

    Takavuosina istui niin sanottu Sailaksen työryhmä pohtimassa Suomen maatalouden kehittämiskysymyksiä. Ryhmä päätyi vuonna 2007 esittämään yhä suurempia tuotantoyksiköitä kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamiseksi. Kuulostaa hienolta ja kauniilta ja myös varsin tutulta muista yhteyksistä. Samoin ryhmä korosti korkean teknologian merkitystä elintarvikeketjussa.

    Suurempia yksiköitä onkin syntynyt, mutta kilpailukyky ei ole parantunut. Sen sijaan ongelmat ovat kasvaneet. Viljelijät ovat velkaantuneet investoidessaan suurempiin yksiköihin, mutta kannattavuus on pysynyt heikkona.

    Samoin Itämeri on menettänyt. Kun tuotanto on keskittynyt, ovat ravinnepäästötkin keskittyneet, vaikka ravinteiden käyttö keskimäärin Suomessa on vähentynyt. Ja mikä pahinta, päästöt ovat keskittyneet nimenomaan Saaristomereen laskeville vesialueille.

    Yksikkökoon kasvu ja viljelyn tehostuminen on tietenkin laajempi kysymys kuin yhden ryhmän ehdotus. Se maailmanlaajuinen suuntaus. Sen seurauksena halpaa ruokaa on kaupan niille, joilla rahaa on, mutta myös maailmanlaajuiset ympäristöongelmat ovat paisuneet ennennäkemättömiin mittoihin. Lasku niistä on lankeamassa, eikä halpa ruoka sitten näytäkään enää niin halvalta.

    Sailaksen ryhmäkin huomasi puutteensa ja kokoontui puimaan saamaansa kritiikkiä. Ryhmän uusi mietintö vuodelta 2008 keskittyi ravinnekuormitukseen ja korosti luomun merkitystä ja ravinteiden kierrätystä. Nuo korostukset voi Itämeri-ihminenkin kirjoittaa alle.

    Sitä paitsi ne ovat molemmat maatalouden korkeaa teknologiaa, joiden sovelluksia voi käyttää tavanomaisessakin maataloudessa. Niitä olisi syytä myös käyttää, mikäli halutaan saada kehkeytymässä olevat ja jo syntyneet ekokatastrofit hallintaan niin täällä kotimaassa kuin maailmallakin.

    Pitäisikin keskittyä hankkimaan tietoa ja ratkaisuja suurten katastrofien alueilta ja kehittää niitä oloihimme sopiviksi.

    Nykyaikainen tiedonkulku tarjoaa monta oikopolkua. Me olemme omaksi yllätykseksemme löytäneet paljon uutta tietoa ja käyttökelpoisiakin raportteja Twitteristä. Seuraamalla maailman eri kolkista oikeanlaista kohderyhmää (ryhmiä, instituutioita ja yksilöitä, jotka ovat omistautuneet maatalous- ja ruoka-asioille) olen lukenut materiaalia, johon tuskin olisin muuta kautta törmännyt.

    Ahkera, A. Stubbin kaltainen twiittaaja saisi nopeasti tietoa asiasta, mikäli twiiteissä olisi sisältöä. Kyllä meillä Suomessakin olisi jaettavaa muille asiasta kiinnostuneille ympäri maailmaa. Saatanpa aktivoitua tässä itsekin.

     

    HEINÄKUU 2013

    Ilkka Herlin: Ulkopolitiikan ruisleipä

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kutsui taannoin koolle sata viisasta naista ja miestä keskustelemaan ulkopolitiikasta.

    Se, mitä ulospäin on kokouksesta kuulunut, voidaan tiivistää ikäänkuin pyramidiin, joka on jaettu kolmeen kerrokseen. Alin kerrostuma on runsain tai ainakin äänekkäin, keskimmäinen harva ja ylin terävä mutta vähän edustettu.

    Alimmassa kerroksessa ovat ne, jotka aina vaan käyvät edellistä sotaa uudelleen, nimittäin kylmää sotaa. Tämän joukon mielestä Natoon pitäisi liittyä heti, koska se edustaa suomalaisten arvomaailmaa ja antaa turvan entistä Neuvostoliittoa, nykyistä Venäjää vastaan.

    Totta on, että Yhdysvallat edustaa enimmäkseen samaa arvomaailmaa kuin me, mutta se on juuri se syy, miksi Natoon ei pidä liittyä. Siihen maailmaan näet kuuluu huolehtia ensin omista eduista ja vasta sitten liittolaisten.

    Eli jos kävisimme kylmän sodan uudelleen ja se kuumenisi, Nato auttaisi meitä vain, jos se olisi Yhdysvaltojen etujen mukaista. Sitä se tuskin olisi, ei ainakaan historian valossa.

    Kaikissa viime vuosisadalla käymissämme kuumissa sodissa Yhdysvallat oli eri puolella kuin Suomi, siis Venäjän-Neuvostoliiton liittolainen. Georgia, joka luotti Naton apuun, on tästä hyvä esimerkki.

    Toisen maailmansodan pienistä pelaajista Venäjän presidentti Vladimir Putin puolestaan totesi 2005: ”Baltian maat olivat vaihtorahaa maailmanpolitiikassa. Se oli murheellista näille kansakunnille, se on sanottava suoraan.”

    Tämän rehellisyyden soisi muistettavan.

    Onneksi tuota asiaa ei liiemmin tarvitse ajatella, koska elämme maailmassa, jota edustaa toinen mainittu taso.

    Se on talouden maailmansota, jota paraikaa käydään, kuten presidentti Niinistö on korostanut. Siinä me länsimaat olemme omaa tohelouttamme jo joutuneet puolustuskannalle. Olemme eläneet yli varojemme ja siksi velkaantuneet.

    Kasvavat taloudet ottavat vielä osansa maailmantaloudesta, ja me olemme altavastaajina.

    Mikä tämä kolmion ylin kärki sitten on? Se on keskinäisriippuvuuden maailma, johon Erkki Tuomioja näyttää viitanneen. Suurimmat käsillä olevat ongelmat ovat globaaleja ympäristöongelmia, kuten ilmastonmuutos ja merten tuhoutuminen.

    Sellaisiin ei löydy ratkaisua kuin globaalilla yhteistyöllä. Asian kääntöpuoli on alati lisääntyvän ihmispopulaation taistelu ehtyvistä luonnonvaroista ja muista resursseista.

    Ei tarvitse olla kummoinenkaan oraakkeli ennustaessaan, että näistä aineista syntyvät seuraavat kriisit. Vaihtoehtoja ovat siis globaali yhteistyö tai kärjistyvä omanvoitonpyynti, joka ei voi olla päätymättä kriiseihin.

    Tällaisiin asioihin tulisi ulkopolitiikassa keskittyä Nato-vouhotuksen ja loputtomien liittoutumattomuusmäärittelyjen sijasta puhumatta siitä, painaako keskuspankki liikaa vai liian vähän rahaa.

    Tämä on toki tärkeä asia mutta alisteinen suuremmille ongelmille.

    Siinä on tulevaisuuden ulkopolitiikan pähkinä purtavaksi tai ruisleipä syötäväksi.

     

    KESÄKUU 2013

    Ilkka Herlin: Kiinan maatalous

    Yhdessä kolumnissa ei paljon sanota asiasta, joka alkaa heilutella koko maailman vakautta. Kiinassa on tunnetusti 1,3 miljardia asukasta. Maa on käsittämättömän lyhyessä ajassa muuttunut nälkäänäkevien ihmisten agraarivaltiosta eturivin talousmahdiksi ja teollisuusvaltioksi.

    Edelleen maassa on kuitenkin aliravitsemuksen rajalla melkein yhtä paljon ihmisiä kuin Venäjällä konsanaan asukkaita, eli 130 miljoonaa. Vaikka maa on muuttunut maailman teollisuusalueeksi, maataloudessa työskentelee edelleen 600 miljoonaa ihmistä.

    Tämä yhtälö aiheuttaa tietenkin ongelmia, joista monet ovat meille tuttuja menneiltä ajoilta Suomessa ja muissa jälkiteollisissa maissa. Kiinassa nuo ongelmat vain ovat mittasuhteiltaan koko maailmaa heiluttavia.

    Kun maa-alue kaupungistuu, ensimmäisenä lähtevät leveämmän leivän pariin ne, jotka kykenevät eli vapaat ja työkykyiset. Silloin maaseudulle jäävät vanhat, mistä seuraa, että viljelijöiden keski-ikä nousee nopeasti. Näin on käynyt Kiinassakin. Viljelijät ovat keskimäärin 50–60-vuotiaita. Tilakoko on toistaiseksi pysynyt erittäin pienenä, vain puolessa hehtaarissa.

    Näistä tekijöistä seuraa, että viljelijät eivät oikein pysty kehittämään viljelyä.

    Maa on jaettu kolhooseista, viljelijät eivät edes omista sitä. Pienetkin alat voivat olla kaukana toisistaan. Tukiaisia kyllä maksetaan, jottei tulisi enempää levottomuuksia kuin jo nyt on. Ne ovat enimmäkseen seurausta eräänlaisesta reduktiosta eli siitä, että valtio ottaa maata rakennusprojekteihin.

    Maaseudulla on ruuantuottamisen ja maareservin lisäksi tehtävänä toimia sosiaaliturvana. Kaupunkiin lähtijät eivät jätä kotiseutua taakseen vaan palaavat sinne, jos ajat huononevat, ja lähettävät sinne osan ansioistaan.

    Teollistumisen avulla on nostettu satoja miljoonia ihmisiä köyhyysrajalta. Kaupungeissa on elintaso noussut jopa siihen mittaan, että lihankulutus on merkittävästi lisääntynyt. Puolet maailmassa tuotetusta sianlihasta syödään Kiinassa.

    Maasta otetaan irti yhä suurempia satoja kovalla lannoituksella ja torjunta-aineiden käytöllä, eikä elintarvikkeiden jalostuksessa kaihdeta keinoja voiton tekemisessä. Viime vuosina kiinalaiset ovat toistuvasti joutuneet todistamaan valtavia elintarvikeskandaaleja.

    Kaikki nämä tekijät ovat johtaneet siihen, että Kiinan vesistöt, joet, järvet, pohjavedet ja meri ovat pahoin saastuneita. Tämä ongelma on korkealla vallanpitäjien listalla, koska se uhkaa kansalaisten terveyttä ja mahdollisuuksia riittävään ruuantuotantoon myös tulevaisuudessa.

    Ongelmaan ei vain ole mitään nopeaa ratkaisua. Elintarvikkeiden tuontia ei voi lisätä, koska se johtaa ja on jo johtanut nopeisiin hintaheilahteluihin ja elintarvikeketjun pullonkauloihin. Tilakoon kasvattamista ja neuvonnan lisäämistä on esitetty, mutta ensin mainittu johtaisi laajoihin sosiaalisiin ongelmiin. Neuvontaa ei ole helppo järjestää sikäläisissä oloissa, kun se ei Suomessakaan tahdo onnistua.

    Parhaita tuloksia on saavutettu niin sanotulla kultaisella kolmiolla, jossa julkinen valta, kansalaisjärjestöt ja yritykset tekevät yhteistyötä epäkohtien kartoittamiseksi ja ratkaisemiseksi. Tämä on nykyaikaa. Onhan meillä täällä Suomessakin onnistuttu vastaavalla yhdistelemällä muun muassa Itämeri-työssä.

     

    TOUKOKUU 2013

    Ilkka Herlin:  Voiko EU:n politiikkaa muuttaa?

    Ennen kuin otsikon kysymykseen voi vastata, on kysyttävä, onko EU:lla mitään politiikka ja jos on, niin onko siinä muutettavaa. Vastaus on itsestään selvä.

    Tohelointien lista yhteisössämme on pitkä. Toisaalta olen ymmärtänyt, että keskeinen päämäärä Euroopan yhteisön perustettaessa oli rauhantilan vakiinnuttaminen maanosaamme.

    Tässä kiistämättömän arvokkaassa päämäärässä EU:n alueella on onnistuttu kunnioitettavasti. Naapurimaat ovat kuitenkin säilyneet varoittavina esimerkkeinä kriisiherkkyydestä.

    Naapurustossamme on miltei jatkuvasti jossain päin kriisi, sota tai suoranainen kansanmurha meneillään kauemmista alueista puhumattakaan.

    Myös ympäristöasioissa EU on osoittanut globaalia edelläkävijyyttä. Pessimistisesti olen joskus sanonut, että Kioton sopimus jää EU:n ainoaksi uutta luovaksi saavutukseksi. Nykyään olen kuitenkin eri mieltä. Vastaavia tekoja kannattaa tavoitella ja niitä voidaan saavuttaa.

    Miksi olemme onnistuneet näissä asioissa? Syy on se, että olemme niissä korjanneet vanhoja virheitä. II maailmansodan jälkeen rauha oli ainoa vaihtoehto.

    Kioton sopimuksen vankimmat tukijat olivat EU ja ja Japani, alueet, joilla joko ei ole omia hiilivaroja tai jotka ovat kuluttaneet ne loppuun. Hiilirikkaat maat olivat vastustavalla kannalla.

    Toisaalta kun on yritetty yhteistä rahapolitiikkaa tai muuta yhteistä sopimista, on menty metsään siksi ettei sopimuksia ole noudatettu. Samoin on kaikenlaisten julistusten, kuten vaikka Lissabonin, laita.

    Se on lähinnä naurettava esimerkki EU:n toiminnasta. Viisainta olisi yhdistää ympäristö- ja rauhantyö. Ne kulkevat käsi kädessä muutenkin, ja tulevaisuudessa entistä enemmän.

    Ensinnäkin ympäristökysymykset tulevat olemaan suurin syy kriiseihin ja sotiin, ja toisaalta, aina sotien ja konfliktien seurauksena on sekä inhimillinen että ympäristökatastrofi. Parasta varustelupolitiikkaa on puhdas vesi ja riittävä ruoka kaikille.

    On hyvä ymmärtää ja muistaa, että jos ympäristöasiat jäävät toisarvoisten asioiden jalkoihin, EU tulee olemaan häviävällä puolella. Meillä ei ole energiaa, eikä sen kummemmin ruoantuotannon vaatimia ravinteitakaan omasta takaa.

     

    HUHTIKUU 2013

    Ilkka Herlin: Terveisiä Itämeri-huippukokouksesta

    Viime viikon perjantaina ja lauantaina järjestettiin Pietarissa toinen Baltic Sea Action Summit eli BSAS. Kokous oli tälläkin kertaa jatkuvan intensiivisen prosessin näkyvä osa, tilaisuus, jossa arvioitiin jo tehtyä ja annettiin uusia sitoumuksia.

    Uutta rahaa Itämeri-työhön on tullut näissä kokouksissa varovaisestikin arvioiden puoli miljardia euroa.

    Venäjä on luvannut laittaa kuntoon paitsi Kaliningradin kaupungin jätevedenpuhdistuksen, myös alueen muiden kaupunkien vedenpuhdistuksen. Lisäksi Venäjä ilmoitti valtavasta ohjelmasta, jossa kunnostetaan Luoteis-Venäjän pienempien kaupunkien jätevesijärjestelmät.

    Kun olen läheltä seurannut venäläisten toimintaa, en voi kuin ihmetellä heidän tarmoaan ja tehoaan, kun voimat keskitetään.

    Muutamassa kuukaudessa loihdittiin valtava ohjelma ja huippukokous sen julkistamiseksi ja yhteistyön vahvistamiseksi. Nyt onkin tärkeää, että projekti saatetaan kansainvälisen yhteistyön piiriin, jotta se ei näänny omaan valtavuuteensa. Tätä toivovat niin venäläiset kuin kaikki muutkin Itämeren ystävät.

    Kun kysyin pari vuotta sitten ystävältäni Marjukka Porvarilta, joka on John Nurmisen Venäjä-projektien johtaja, mitä säätiö toivoo summitilta, hän vastasi, että rahoitusta pikkuputsareille. Nyt se on luvattu. On vahinko, ettei Marjukka ehtinyt kokoukseen juhlistamaan saavutusta ja sopimaan käytännön yhteistyöstä.

    Olen kuitenkin iloinen saumattomasta yhteistyöstämme, joka on jatkunut jo kymmenisen vuotta.

    Laaja yhteistyö ei rajoittunut tähän. Pietarissa on muhinut kiusallisena ongelmana ongelmajätteiden käsittely. Krasnyi Borin ongelmajätelaitos ei vastaa nykyaikaa. Ylen Manninen kysyi tätä kiusallista asiaa pääministeri Medvedeviltä, joka täräytti, että federaatio on varannut rahat uuteen ongelmajätelaitokseen ja hän henkilökohtaisesti nopeuttaa hankkeen toteutumista. Hieno esimerkki siitä, mitä vastuullinen journalismi voi saada aikaan.

    Vielä on todettava, että pääministerit Katainen ja Medvedev keskustelivat kananlantaympäristöpommin purkamisesta. Tähän ongelmaan on säätiöllemme tullut sitoumuksia kahteenkin ratkaisulinjaan. Outotecin Ash dec -teknologialla kyetään erottelemaan kananlannasta typpi, fosfori ja vaaralliset aineet. Tämä kiinnosti venäläistä osapuolta suuresti.

    Toisaalta saimme laajan sitoumusketjun koskien lannan kaasutusta ja Ruotsiin vientiä. Siellä näet on jo pulaa biokaasusta. Kun Gazprom vielä kokouksessa sitoutui rakentamaan laajan lng-verkon Itämeren piiriin, voimme olla toiveikkaita, että lannan energiajakeellekin tulee käyttöä.

    Maatalouteen saimme rakentavia hankkeita viljelijöiden, tuottajajärjestöjen ja viljan suurostajan kesken. Pääsimme tavoitteeseen koko ketjun mukaan saamisesta sekä kansainvälisestä yhteistyöstä.

    BSAS-prosessi ja sen näkyvin osa, huippukokous, ovat vauhdittaneet Itämeren pelastamista kuin Allegro-juna matkustamista Pietariin. Uudenlaisella yhteistyöllä voidaan nipistää mahdottomalta kuuloisia tunteja matkasta ja vuosia ympäristötyöstä. Huippukokoukset ja niiden takana oleva työ eivät pääosin ole pr:ää tai hengenkohotusta. Konkretiasta on mukava runsaudenpula.

     

    MAALISKUU 2013

    Ilkka Herlin:  Terveisiä fosforikokouksesta

    Sellainenkin ihme on saatu nähdä, että EU:ssa järjestettiin maailman ensimmäinen fosforikokous. Teemana olivat fosforin riittävyys, käyttö ja tekniset ongelmat. Olin todistamassa tätä tilaisuutta ja käytin puheenvuoron Itämeren fosforiongelmasta ja sen ratkaisuyrityksistä.

    Oli hauska nähdä paikalla paljon suomalaisia niin teollisuuden, tutkimuksen kuin virkanaisistonkin edustajia. Toisaalta suomalaisten fosforiongelma on hieman eri kuin keskieurooppalaisten. Itämeri on heille varsin etäinen, eikä fosforipäästöjä käsitelty niinkään ympäristöongelmana kuin teknisenä ongelmana.

    Outoa on, että sekä maatalouspolitiikan linjaukset että siitä päättävät puuttuivat tilaisuudesta.

    Hyvää siinä on se, että viimeinkin on herätty siihen, että fosforin saatavuus on kriittinen tekijä EU:n ruokaturvassa. Kyseistä ainetta on Euroopassa käytetty tuhlaten jo pitkään aikaa joten pellot ja täyttöalueet ovat pullollaan sitä.

    Mutta nyt on tuhlaamiselle tulossa loppu, sillä on havaittu että Suomessa on EU:n ainoa fosforikaivos ja olemme fosforin osalta ruuantuotannossa riippuvaisia Venäjästä ja Marokosta. (Myös typpi on tuontitavaraa, mutta siitä ei tuolla puhuttu.)

    Miten sitten menetellä tuon ongelman kanssa? Oikein selvää kantaa ei kokouksessa syntynyt, mikä ehkä johtuu siitä, että ongelman poliittisuuteen ollaan vasta heräämässä. Kun se meille on ympäristöongelma, EU:n keskiosissa ollaan ikään kuin sopeuduttu ympäristöongelmiin. Vähemmän puhuttiin pohjavesien pilaantumisesta kuin siitä, miten fosforin kierrätyksestä saataisiin kannattavaa.

    Tietenkin siitä pitäisi saada kannattavaa ja yrittää ratkaista asiaan liittyviä teknisiä ongelmia. Tässä me suomalaiset olemme hyvässä asemassa, sillä lannan ja jäteveden käsittelyssä ollaan etenkin Saksassa, Hollannissa ja Tanskassa paljon meitä edellä. Voimme kopioida parhaat ratkaisut ja välttää tehtyjä virheitä.

    Itse yritin sanoa, että kierrätyksen kannattavuuden takia ei kannata jättää mitään tekemättä, sillä ainakin Itämeren osalta kysymys on ympäristöongelmasta, jolla on hinta, joka kasvaa ajan kuluessa. Jos samalla voidaan ratkaista poliittisia ongelmia, niin aina parempi. Tämä viimeistään on osoitus siitä, että olemme astuneet uuteen aikakauteen, jossa ympäristöongelmat ja raaka-aineiden riittävyys näyttelevät merkittävää strategista roolia.

    Paikalla oli myös japanilaisia kertomassa omista ratkaisumalleistaan. Kävi ilmi, että Japanille fosforiongelma on konsanaan pahempi kuin meille. Aikanaan heillä on järvet saastuneet ja maat kyllästetty fosforilla, mutta ratkaisu kierrätykseen on ollut yksinkertainen. Kaatopaikkamaksut ravinnerikkaille aineille on nostettu niin korkealle, että fosfori kannattaa erottaa aineesta kuin aineesta ennen kuin se sysätään prosessista eteenpäin.

    Tämän lisäksi he ovat louhittavan fosforin suhteen aivan riippuvaisia Kiinasta, mikä ei paljon heitä naurattanut. Kysyin, miten on ollut saatavuuden laita? Keväällä kun Kiina tarvitsee raaka-aineen itse, sitä ei saa. Muuten kyllä – ainakin toistaiseksi, oli vastaus.

     

    HELMIKUU 2013

    Ilkka Herlin: Lihavero

    Jokin aika sitten julkisuuteen putkahti ruotsalainen ajatus lihaverosta. Useimmille asia oli uusi, mutta ei kaikille. Suomessa lihaveroa ovat jo vaatineet mm. vihreät ja Animalia sekä jotkut tutkijat. Vihreät vaativat ohjelmassaan samaan aikaan luomun tukemista ja lihaveroa. Näköjään itsestäänselvyys on jäänyt epäselväksi: luomuviljely on jokseenkin mahdotonta ilman lihantuotantoa. Itse asiassa Ruotsissa ei kylläkään vaadittu veroa, vaan tuotteen pakkaukseen merkintää hiilijalanjäljestä.

    Animalian edustajat perustelevat veroa eläinten kärsimyksellä. Ainakin olisi helppo toteuttaa vero, jossa aina teurastajan pistoolin napsahtaessa otuksen niskaan, napsahtaisi myös jokin summa verottajan tilille.  

    Ajatus verottaa lihaa sen aiheuttaman hiilijalanjäljen mukaan ei välttämättä ole hullumpi. Sehän on tunnetusti suuri jos kysymyksessä on nauta, joka on kasvatettu väkirehulla. Tässä lehdessä on kerrottu, kansainvälisen ruokapolitiikan tutkimuslaitoksen Ifprin johtajan Shenggen Fan sanoneen, että pihvikiloon tarvitaan 10 kiloa maissia. Hän on väärässä. Ei siihen tarvita yhtäkään kiloa. Nauta kasvaa pelkällä heinällä jos se on hyvää.

    On pötsin väärinkäyttöä tunkea sinne väkisin maissia tai muuta väkirehua, joka kelpaisi ihmisravinnoksikin. (Toki naudan hyvinvointi voi edellyttää pieniä määriä väkirehua.) Sitä sietääkin verottaa. Koko yhtälö on luonnon ja ihmiskunnan kannalta täysin kestämätön. Yhtälö oikenee vain, jos liha tuotetaan oikein, ja jos se tuotetaan oikein, pitää lihansyöntiä vähentää. Naudan hienoin puolihan ei ole itse liha vaan sen avainrooli kierrätysmaataloudessa.

    Ruotsalaisilla olikin perusteena kotimaisen lihan suosiminen; mitä enemmän märehtijä on syönyt niityllä tai nurmirehua, sitä varmemmin sen hiilijalanjälki on pieni. Silloin se ei ole vienyt 15000 litraa vettä lihakiloa kohti eikä ruokaa nälkäänäkevien suusta, vaan mahdollistanut aidosti ympäristöystävällisen maatalouden.

    Parhaassa tapauksessa lihantuotanto voi toimia jopa hiilinieluna, kun oikein toteutettu nurmiviljely sitoo maahan hiiltä enemmän kuin nauta päästää ilmaan kasvihuonekaasu metaania, jolloin kai pitäisi maksaa veronpalautusta niille viljelijöille jota tähän kykenevät. On selvää, ettei tuollaiseen taseeseen päästä muutoin kuin kierrätysravinteilla. Kuohkea hiilipitoinen ja ympäri vuoden kasvipeitteinen maa on Itämerenkin kannalta paras vaihtoehto. Tällaisesta paketista kuluttajan kannattaisi jo maksaa.

    Märehtijä on joutunut syyttä suotta ilmastonmuutoksen syntipukiksi. Parempi olisi syyttää halpaa energiaa ja yhdysvaltalaista maissilobbya. Tämä yhdistelmä muokkaa maissista mitä vaan. Nyt se näyttää muokanneen hereford-lihakarjastakin miltei kirjaimellisesti pullamössönautoja. Kun itse olin aikoinaan lihakarjan kanssa tekemisissä, lihanauta oli sitä arvokkaampi, mitä paremmin se viihtyi karuissa oloissa ja mitä paremmin se söi karkeaa rehua. Siis ainetta, jota ihminen ei pysty muuntamaan omaksi ruuaksi ilman nautaa, ja missä ei voi muutakaan kunnolla viljellä.

    Nyt olen tuottajilta kuullut, että herefordit ovat tulleet krantuiksi, eivätkä ne tahdo kestää emolehminä siinä missä kilpailevat rodut!

     

    TAMMIKUU 2013

    Ilkka Herlin: Mitä on hallittu ravinteiden kierrätys?

    Itämeri-työssä olen joutunut jonkinlaiseksi ravinteiden kierrätyksen saarnamieheksi. Kerran todellakin puhuin aiheesta Naantalin kirkossa. Saarnasin ensin kadotusta, mikäli emme luovu primäärilannoitteista, mutta lupasin niukan pelastuksen, jos siirrymme sekundäärilannoitteisiin.

    Mutta sitten huomasin toimineeni kuin fariseus. Olin puhunut käsitteillä, joita tuskin itsekään ymmärsin. Yritän tässä nyt tehdä parannuksen ja selittää, mitä tarkoitan ravinteiden kierrätyksellä.

    Näin on tehtävä senkin takia, että kaupunkilaiset kysyvät minulta usein asiasta. Varsinkin sanoessani, että me kaupunkilaiset osallistumme ravinteiden kierrätykseen aina syödessämme. On huonosti tunnettua, että ruoka ei synny ilman minimiravinteita – fosforia ja typpeä.

    Ei ole yhdentekevää, mistä ruokamme ravinteet tulevat ja minne ne päätyvät. Primäärilannoite tarkoittaa teollista tuotetta, sellaista, joka on ensi kertaa käytössä. Siinä oleva fosfori on louhittu kaivoksesta ja typpi tuotettu teollisesti monimutkaisella menetelmällä.

    Mikäs siinä, ellei maailmassa olisi pulaa luonnonvaroista tai energiasta. Valitettavasti pian loppuviin luonnonvaroihin kuuluu fosfori. Typpeä ilmassa kyllä on, mutta sen teollinen nappaaminen lannoitekäyttöön kuluttaa huikeasti (lähes aina fossiilista) energiaa.

    Sekundäärilannoite on käytetystä materiaalista tehty lannoite eli orgaaninen tuote – esimerkiksi lanta tai vaikka jätteistä tehty valmiste, josta on bioenergia otettu ja jäljellejäävä massa ravinteineen käytetään lannoitteena. Luonnonmukaisessa viljelyssä tietyt erityiskasvit tekevät saman kuin teollisuuslaitos ja ottavat suoraan ilmasta käyttöön typpeä. Tämä lasketaan kierrätyslannoitteisiin, vaikka saivartelija voisi muuta sanoa. Ainakin se on yksiselitteisesti orgaanista.

    Primäärilannoitteet siis tuovat uusia, käyttämättömiä ravinteita ruokajärjestelmäämme. Mitä enemmän tällaista ainetta on ruuassasi, sitä varmemmin se on tuhoisaa maalle, merelle ja ilmalle. Tämä pätee niin vegaaniin kuin himokarppaajaankin. Lannoitteet – siis ravinteet – päätyvät ruuansulatusjärjestelmäsi kautta eteenpäin. Niiden matka on vasta puolessa välissä.

    Erityisesti tuhoa syntyy, mikäli tuottamasi lanta päätyy hallitsemattomaan kiertoon. Siis pienessä mittakaavassa vaikkapa suoraan veneen septitankista mereen levien ruuaksi. Suuressa kokonaisuudessa kysymys on tietysti yhdyskuntien jätevedenkäsittelystä. Ei riitä, että mereen päätyvä viemärivesi on ravinteiden osalta puhdistettua.

    Minne ravinteet ovat jatkaneet matkaansa?

    Jos ne ovat oikeassa paikassa, kuten vielä sata vuotta sitten, ne ovat päätyneet takaisin pellolle tuottamaan lisää ruokaa. Jos ravinteet on poistettu ruuantuotannon kierrosta, kuten enimmäkseen nykyään, ne ovat maanparannusaineena golf- tai lentokentällä, josta ne puolestaan ennemmin tai myöhemmin päätyvät vesistöihin.

    Älykäs kaupunkilainen sanoo nyt, että voihan ketjun ylläkuvattu loppupää olla holtiton, vaikka kyseessä olisi sekundäärilannoite, tai toisinpäin, eli primäärilannoitteet voivat kiertää tiukasti oikeaan paikkaan.

    Jutun juoni onkin ymmärtää, että ravinteiden kierrätys on väistämätöntä. Typen osalta maailma on jo nyt läkähtynyt, sillä kun sitä tulee systeemiin liikaa, ilmastonmuutos pahenee ja vedet rehevöityvät.

    Primäärilannoitteita ei myöskään ole ikuisuuksiin asti, fosforia ei riitä edes tätä vuosisataa. On pakko keksiä, mistä saamme lisää tätä ruuan valmistusainetta. Koska sitä ei voi korvata millään toisella aineella, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kierrättää ravinteita. Koko maailman ruuantuotannon turvaaminen taas vaatii jokseenkin paikallista ravinnekierrätystä.

     

    JOULUKUU 2012

    Ilkka Herlin: Sikalan mentävä porsaanreikä

    Itämeri-työssä törmää tavan takaa byrokraattis-teknisiin kummallisuuksiin. Eritoten näin käy maataloudessa. Tunnettua on, että maatalous ja lihantuotanto vastaavat nykyään enimmistä päästöistä Itämereen.

    Olen aiemmin tällä palstalla esittänyt ja muutenkin tullut vakuuttuneeksi siitä, että ainoa tapa pelastaa Itämeri ja toimia globaalisti oikein on vähentää hukkaantuvien ravinteiden määrä minimiin niitä kierrättämällä. Tämä ole pelkästään ruuan tuottajien ongelma, vaan myös sen syöjien.

    Mihin ravinteet jatkavat pöydältämme? Lähtevätkö ne kiertoon, päätyvätkö ne levien ruuaksi Itämereen vai johonkin sille välille?

    Suomen maatalouden kokonaiskuormitus Itämereen on vähentynyt, mutta Lounais-Suomessa kuormitus on lisääntynyt tai vähintään pysynyt ennallaan.

    Tämä johtuu maatalouspolitiikastamme, jossa fosforilannoitus kokonaisuutena on vähentynyt, mutta lihantuotanto on keskittynyt suuriin yksiköihin Lounais-Suomessa. Näin alueelle kertyy myös ravinteita enemmän kuin maa kykenee nielemään, ja ylijäämä joutuu vesistöihin tavalla tai toisella.

    Merkillistä on, että Suomen valtio kannustaa lisäämään typen ja fosforin käyttöä pelloilla. Tämä tapahtuu seuraavasti:

    Mineraalilannoitteista – siis lannoitesäkistä tulevista – maahan joutuville ravinteille on asetettu hyvin tarkat rajat, mutta orgaanisten lannoitteiden (siis lannan, standardoidun jalosteen tai muun sellaisen) fosfori- ja typpipitoisuuden määrittely mahdollistaa moninkertaiset fosforiannokset mineraalilannoitteisiin verrattuna.

    Jos tuottajalla on liikaa lantaa, näyttää olevan mahdollista muuntaa lanta lannoitevalmisteeksi, jolla on aivan toiset säädökset, ja sillä tavalla päästä eroon liiasta lannasta.

    Olisi väärin ja epäeettistä syyllistää lihantuottajia tällaisesta menettelystä – ainakaan sikäli, kun he toimivat laillisesti. Investoinnit on tehty, eikä tukipolitiikkaa voi muuttaa äkillisesti äärilaidasta toiseen. Heiluriliike on pahasta tässäkin.

    Ratkaisu olisi, että fosforipitoinen kiintoaine missä tahansa peltoon joutuvassa lannoitemuodossa mitattaisiin sen todellisen fosforimäärän mukaan. Eikä siis jaettaisi sitä kasveille kelpaavaan ja kelpaamattomaan osaan, sillä meren happikatoalueille joutuessaan kaikki fosfori on lopulta leville käyttökelpoista.

    Mutta samaan aikaan olisi nostettava mineraalilannoitteiden verotusta. Sen seurauksena orgaanisenkin lannoitteen hinta nousisi mutta ei samassa mitassa. Silloin sitä ei kannattaisi lapata jätteenä porsaanreiästä vaan myydä eniten tarjoavalle. Sille syntyisi kuitenkin kunnon markkinat, ja vaikeuksissa kamppailevat lihan ja biokaasun tuottajat hyötyisivät.

    Lannoitteiden käyttäjät – lähinnä kotieläimettömät viljanviljelijät – voisivat menettää tässä järjestelyssä. Mineraalilannoitteiden hinnat ovat joka tapauksessa nousussa. Tässä kuvailtu ratkaisu lisäisi lannoitteiden tarjontaa, minkä pitäisi teorian mukaan pitää hintoja kurissa. Kansan- ja luonnontalous, ennen kaikkea Itämeri, voittaisivat. Siksi olisikin löydettävä ratkaisu, jossa mineraalilannoitteista luopuminen olisi kannattavaa kaikille.

     

    MARRASKUU 2012

    Ilkka Herlin: Apulantamiljardi

    Toinen maailmansota opetti kansallisvaltiot käyttämään ja ohjaamaan resurssejaan keskitetysti. Ennen sotaa oli aate ja valtiot, mutta ei vielä tarvetta keskitettyyn hallintaan. voimavaroja tuntui riittävän muutenkin. Sota opetti karulla tavalla suomalaisillekin, että kovan paikan tullen voi laskea vain omien varojen varaan.

    Elintarvikeala tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Tämän lehden varttuneemmat lukijat muistavat apulantamiljardin sodanjälkeisiltä ajoilta. Mutta nuoremmille selvitettäköön mistä oli kysymys.

    Tunnetusti sotavuosina maassamme oli pula elintarvikkeista ja ravinteista. Tästä ja muista syistä hävisimme sodan ja menetimme maata Neuvostoliitolle. Jouduimme asuttamaan 400 000 karjalaista. Kymmenet tuhannet veteraanit, tuolloin juuri perheenperustamisiässä, joutuivat kuokkimaan kylmään korpeen elämänlähteen itselleen ja perheelleen. Oli siinä varsinaiset ruuhkavuodet.

    Sotavuodet olivat köyhdyttäneet paitsi valtion, myös maan. Ravinteet oli käytetty, mutta lannoitetta ei oltu annettu, koska sitä ei ollut. Ihmisillä oli siis maata, muttei ruokaa. Maasta ei saa ruokaa ilman lisäravinteita. Eläimenlanta olisi perinteinen keino ravita maata, mutta kun ei ollut eläimiä. Käytännöllinen keino olisi ollut lisätä apulantaa maahan, jos ihmisillä olisi ollut varaa ostaa sitäkään.

    Valtio oli puolestaan investoinut voimakkaasti lannoitetuotantoon omavaraisuuden parantamiseksi. Samaan aikaan Suomi oli aloittanut teknologisten tuotteiden viennin Neuvostoliittoon sotakorvausten rinnalla. Muiden maksutapojen puutteessa keksittiin keksittiin tuoda Neuvostoliitosta apatiittifosfaattia lannoitteiden raaka-aineiksi.

    Koska ihmisillä ei ollut varaa ostaa lannoitteita, keksittiin maksaa pienimpien ja köyhimpien -enimmäkseen siis kotinsa menettäneiden evakkoperheiden- tilojen apulantaostokset julkisista varoista. Näin saatiin monta asiaa ratkaistuksi, mutta poru oli valtava. Syntyi käsite apulantamiljardi. Hanketta kannattivat maalaisliitto ja SKDL, samat puolueet, jota nykyään kannattavat ruoan ALV:n laskemista. Syykin on sama: heikoimmassa asemassa olevien tukeminen julkisista varoista. Tuolloin tuki vaati raakaa työtä sen saajilta, ennenkuin sen hyöty konkretisoitui. Sitä vastustivat kaupunkien hyväosaiset.

    Nykyään tuo ahdinko toistuu maailmalla: miljardit ihmiset kehitysmaissa ovat samassa tilanteessa kuin veteraanimme sotien jälkeen. Maatilkku ei riitä elannoksi. Nyt meidän olisi käännettävä apulantamiljardi kestävän maatalouden miljardiksi kehitysmaihin. Kehitettäisiin luomunkaltaisia menetelmiä niille joilla ei ole varaa keinolannoitteisiin (niiden tie on muutenkin öljyn lailla historiaa) ja joiden maat ovat köyhtyneet. Siinäkään pelissä ei olisi häviäjiä. Tuollaista apua on jo annettukin, mutta aivan liian vähän. Tämä olisi myös meidän hyväosaisten etu.
     

    LOKAKUU 2012

    Ilkka Herlin: Ravinnetariffi?

    Julkinen valta on usein osallisena energiantuotannossa kaikkialla maailmassa. Tämä ei kaikkia miellytä. Äärimmäistä taloudellista liberalismia kannattavien mukaan valtion ei pitäisi asiaan puuttua, vaan yksityisen sektorin pitäisi se hoitaa jolloin asia hoituisi tehokkaimmin. Näin ei kuitenkaan ole monestakaan syystä.

    Energiainvestoinnit siirtojärjestelmineen ovat niin kalliita, että yksityisin voimin niihin ei kyetä riittävästi investoimaan. takaisinmaksuaika on useimmiten liian pitkä. Siksi julkinen valta toimii usein kannattavasti kun se investoi energiaan. Tämän voi havaita vaikka Fortumin ja Neste Oilin taloudellisesta menestyksestä.

    Mutta yhä useammin energiantuotanto kytkeytyy laajempiin kokonaisuuksiin, joissa julkisen vallan merkitys korostuu entisestään. On otettava huomioon ympäristöongelmat ja erilaiset riskit. Ydivoimaloiden kohtaama yhä lisääntyvä kritiikki on yksi esimerkki tästä.

    Erilaisia uusiutumattomia energialähteitä yritetään korvata uusiutuvilla energialähteillä. Näiden ollessa usein toistaiseksi kannattamattomia, niitä tuetaan eri keinoin. Tunnettu ja EU:ssa paljon käytetty keino on syöttötariffi. Siinä uusiutuvalla energialla tuotetulle sähkölle annetaan takuuhinta. Ongelma on, että usein tuotannon koko elinkaarta laskettaessa ei päästäkään niihin ympäristötavoitteisiin ja päästövähenemiin, joita on tavoiteltu. Samalla esimerkiksi biokaasun muuntaminen sähköksi ei välttämättä kannata. Toki prosessia voidaan tukea - ja tuetaan - myös maksamalla lämmöstä lisäpreemio.

    Lähemmäksi toimivaa kokonaisratkaisua päästäisiin jos maksettaisiin bioenergian tuottajille ravinteiden kierrättämisestä. Tämä estäisi niiden päätymisen vesistöihin, mikä olisi välttämätön ympäristöteko. Lisäksi hyödyntämällä biokaasun rejekti lannoitteena voitaisiin korvata tuontilannoitteita, mikä kohentaisi vaihtotasetta ja parantaisi ruokaomavaraisuuttamme. Samalla voitaisiin monipuolistaa maaseudun elinkeinorakennetta ja saada maatalous osaksi Itämeren puhdistusprosessia kun se nykyään nähdään enemmänkin likaajana.

    Tällainen ympäristötyö sopisi hyvin Suomen maatalouden rakenteeseen, koska peltojamme voi tehokkaimmin käyttää karjataloudessa samoin kuin karjanlantaa energiatuotannossa ja lopulta kierrätyslannoitteena. Näin peltopinta-alamme olisi monipuolisessa sille sopivassa käytössä. Lisäämällä biokaasuprosessiin järviruokoa ja kalanroippeita voisimme palauttaa jo mereen hukkaantuneita ravinteita takaisin kiertoon.

    Enää ei riitä, että tapamme yhden kärpäsen kerrallaan. On saatava useampia yhdellä iskulla. Vastaavanlaisiin ongelmiin tulemme vastaisuudessa törmäämään usein globaaleissa ongelmissa. Julkisen ja yksityisen sektorin tulee hakea monipuolisia ratkaisuja sulassa sovussa kaikkialla missä se on mahdollista.

    SYYSKUU 2012

    Ilkka Herlin: Onko venäläinen kananlanta vaaraksi?

    Julkisuudessa on esitetty näkökantoja joiden mukaan Leningradin oblastissa oleva hoitamaton kanan-, sian- ja naudanlanta ei olisi mikään ympäristöriski. Kyllä se on, suoranainen ekokatastrofi.

    Hieman historiaa: vaikka Suomella ja Neuvostoliitolla oli tunnetusti hyvät välit kylmän sodan aikana, Neuvostoliitto ei aivan luottanut Suomen ystävyyteen, vaan oli sijoittanut rajalle lukuisia divisioonia. Nämä piti ruokkia. Siksi alueelle perustettiin runsaasti kanaloita, sikaloita ja maitoalan tuotantoa. Samalla oblastiin syntyi runsaasti lihan suurtuotannon osaamista kolhoosien ja sovhoosien puitteissa.

    Neuvostoliiton romahtaessa myös armeija romahti ja sitä myötä myös neuvostotalous. Kesti jonkin aikaa ennenkuin Venäjä ja venäläiset toipuivat. Kaikki eivät ole toipuneet vieläkään, esimerkiksi armeija. Mutta lihalle syntyi Pietarissa kysyntää. Kapitalismi toimi ja lihantuotanto elpyi. Monet ulkomaisetkin, kuten tanskalaiset ja hollantilaiset sijoittivat sikaloihin ja kanaloihin. Tämä johtui siitä, että että heidän kotimaissaan oli lannasta syntynyt ongelma. Sitä oli liikaa ja julkinen valta edellytti että tämä ympäristöongelma tuli hoitaa.

    Venäjällä vapaassa kapitalismissa oli kasvavat markkinat, eikä lantaongelmaa tunnettu. Sen saattoi kipata lähimpään metsään, kun lannoitetta tarvisevaa maatalouttakaan ei ollut. Leipävilja kannatti näet tuoda ulkomailta mielummin kuin investoida sen tuotantoon. Kanalihantuotanto oli sen sijaan nopeasti ja vähin investoinnein ajettavissa ylös vanhoissa kolhooseissa.

    Rehun laadullakaan ei ollut niin väliä. Kaikki - lue halvin - kävi. Näin ollen lopputuotteissakin on kaikenlaisia jäämiä, niin lihassa, munissa kuin lannassakin.

    Neuvostoaikana oltiin havaittu, että käyttämätön lanta oli ongelma. Samoin silloin oli kaikenlaisia pulia ja pullonkauloja, mm. lannoitteista. Niinpä perustettiin erillinen organisaatio hoitamaan lanta lannoitteeksi.

    Tässä on tarinan opetus. Koko ongelma on aivan uusi. Kymmenessä - viidessätoista vuodessa on syntynyt päästölähde, joka tuottaa enemmän ravinteita Itämereen kuin Suomi konsanaan Saaristomereen. Lisäksi kananlanta on todennäköisesti pilannut pohjavesiä laajalta alueelta. Tämä on huolestuttavaa, koska alueella huomattava määrä juomavedestä otetaan pohjavedestä.

    Lisäksi on havaittu, että Laatokan ja Nevan veden laatu on heikentynyt nopeasti. Syynä ei liene pelkästään lihantuotanto, vaan kohonnut elintaso ylipäänsä seurauksineen oloissa, joissa jätevesien käsittely on jäänyt vailla huomiota tai kokonaan hoitamatta. Tämä on merkittävä terveysriski koko alueella.

    On kyynistä ja välinpitämätöntä naapureitamme ja Itämerta kohtaan seurata olkia kohautellen tämän ongelman kehkeytymistä katastrofiksi.

     

    ELOKUU 2012

    Ilkka Herlin: Ekosysteemipalveluksia

    Ekosysteemipalvelu on sanahirviö, joka vaikuttaa kansantaloustietilijän keksinnöltä. Suomeksi se on jotain sellaista kuin luonnonanti tai -antimet. Siis vaikkapa yhteyttämisen tuottama happi, hyönteiset pölyttäjinä tai marjat. Yli 95% kaikesta tuhoeläintorjunnasta hoituu "itsestään" eli ekosysteemipalveluna.

    Samaan käsitteeseen kuuluvat myös mielenterveyspalvelut eli esimerkiksi vanhan metsän rauhoittava maisema. Vaimoni mielestä yksi maailman kaunein ääni on askeleen alla vaimean pehmeästi rusahtava lahopuu. Lienee jonkun euron arvoinen elämyspalvelu ekosysteemiltä tämäkin.

    Joka tapauksessa kyse on asioista, joilla on arvoa ihmiselle joko suoraan tai välillisesti. Luonnon toiminnat ja tuotteet, jotka sellaisenaan ovat siis rahanarvoisia - tai puuttuvana aiheuttavat kustannuksia ja ovat kalliimpia korvata keinotekoisesti. Moni ekosysteemipalvelu on sitä luokkaa, että sen puute ajaa maapallon suoranaiseen konkurssiin. Tunnetuin johdannainen käsitteestä lienee Sternin raportti, jossa laskettiin rahallinen arvo ilmaston lämpenemiselle.

    Suomen virallinen metsänhoitopolitiikka ei paljon ekosysteemipalveluista perusta. Pelkän tukkipuun tuottaminen tuskin on paras ratkaisu, semminkin kun puunjalostusteollisuuden merkitys on vähentynyt. Metsän antimiin kuuluu olennaisena osana maiseman monipuotoisuus. Puhumattakaan siitä, että sekaikäinen ja -lajinen metsä saattaa olla monokulttuurista talousmetsää selkeästi parempi sijoitus metsänomistajalle.

    Jouduin itse ajattelemaan näitä asioita tarkemmin viime vuoden joulunpyhinä. Tapaninpäivänä alkanut myrsky teki laajaa tuhoa joka puolella. Parhaiten tuntuivat säilyvän ne metsät, joissa oli paljon matalaa ja keskikokoista kasvustoa tukkipuun lisäksi.

    Ilmastonmuutos synkentää näkymiä jatkossa ainakin kahdella tapaa. Ensinnäkin tuulet ja rajumyrskyt lisääntyvät. Toiseksi talvet ovat leudompia ylipäätään, jolloin routa ei enää ankkuroi puita maahan vaan ne rytisevät helpommin alas kuten viime jouluna. Tämä voi johtaa uudenlaiseen metsäpolitiikkaan.

    Suuria puita pystyssä pitävä nuorempi metsä on vain yksi palvelu, jota monimuotoinen metsä tuottaa. Myös metsä ja pelto ovat aina vuorovaikutuksessa keskenään. Jokainen kuluttaja tietää, että brasilialaisen ulkofileen tai tofupaketin kylkiäisenä saattaa tulla palanen sademetsää. Suomessakin tulisi monimuotoisuutta miettiä kokonaisvaltaisestija käsitellä peltoa ja metsää yhdessä. Pölyttämiselle sopiva niittymäinen vyöhyke voi sopia joko pellon tai metsän puolelle.

    Metsästä tulee päästöjä myös Itämereen ja muihinvesistöihin. Ne vain muuttavat nimeään kulkumatkallaan maatalouden päästöiksi. Loppuja metsien typpi- ja fosforipäästöjä kuvaa toinen käsittämätön termi "luonnonhuuhtouma". Ihan kuin näille päästöille, joita ihminen kyllä on edesauttanut, ei voisi tehdä mitään. Palauttamalla luontoalueita tilaan ja muotoon, jossa se voi itse pidättää päästöjä eli pitää ravinteet maaperässä, edistämme tätäkin ekosysteemipalvelua. Varmaa on, että ravinteiden pääsy mereen tulee yhteiskunnalle huimasti kalliimmaksi.

     

    HEINÄKUU 2012

    Ilkka Herlin: Itämeri ja media

    Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin väärää tietoa BSAG-säätiöstämme. Virheitä oli siinä määrin, että jouduin rustaamaan vastineoikaisun. Yritin selventää ympäristö- ja Itämerityön monisyistä luonnetta ja korjata toimittajan käsitystä, että vain mitattava työ olisi järkevää ja että vain sillä saisi vastinetta rahalle.

    Usein se ”mitattava” on työ elintärkeän ja paljon vaikeamman kilometrityön viimeinen metri. On tietysti ymmärrettävää, että kunnialle löytyy lopussa aina ottajia. Tekijöitä löytyy, kun on aika asettaa kirsikka kakun päälle.

    Sivusin oikaisussa lyhyesti viestintää toteamalla, että voisimme viestiä esimerkiksi maataloushankkeemme tavoitteena olevan vähentää 50% koko Suomen ja myöhemmin koko EU:n Itämeripäästöistä. Vaikka se tällä hetkellä on sitä lähes näkymätöntä, olennaisen tärkeää ja sitkeyttä vaativaa vääntöä niin ruohonjuuritasolla kuin politiikassakin.

    Ajattelin lukijan ymmärtävän sanomani sitä sanomattakin: että vaikka se olisi nasevaa, olisi se myös itsekeskeistä edes vihjata, että suomalainen säätiö pystyisi missään asiassa itse ja yksin vähentämään päästöjä. Ei nimittäin pysty, vaikka miten kovat tavoitteet lyötäisiin lukkoon. Kussakin hankkeessa on edeltävää ja rinnakkaista yhteistyötä tekemässä suuri joukko muitakin. Säätiöt voivat vaan nopeuttaa muiden työtä. Niin mekin teemme.

    Viestinnän mukana tulee vastuu. Valitettavasti joskus pesuveden mukana saattaa mennä maltti. Nasevan viestinnän tuloksekkuus voi houkuttaa, ja mediassa tuntuu menevän läpi viesti sitä paremmin, mitä selkeämmin asia on ilmaistu numeroissa, grammoissa tai prosenteissa. Komeasti ilmoitettu tavoitetonnimäärä riittää.

    Tällä perusteella konkreettisen Itämerityön ylivoimainen kuningas on Kemira, joka on poistanut liiketoimillaan kymmeniä ellei satoja tuhansia tonneja fosforia. Viisaasti he eivät kuitenkaan julista tekevänsä puhdistustyötä yksin.

    Tehokas viestintä on ilman muuta hyvä asia ja palvelee niin lukijoita kuin päättäjiäkin. Siinä on kuitenkin vaarana, että joku luulee monimutkaisten asioiden olevan yksinkertaisia. Jos olen jotain harhaluuloa saanut oikaista Itämerityössä niin alan toimijoille kuin toimittajillekin, se on se, että ympäristötyössä tulosta syntyisi nopeasti kun joku vaan ryhtyy hommiin ja asettaa tavoitteet kohdalleen.

    Yksinkertainen sisälukutaidon ohje ympäristötyöhön voisi olla: hälytyskellojen pitäisi kilkattaa, kun joku väittää tekevänsä suuria tekoja yksin eikä mainitse muita tahoja kuin ohimennen, jos ollenkaan.

    Miten kävi vastineen kanssa Helsingin Sanomiin? Vastine julkaistiin, ja nostona komeili keskellä: "Tavoitteenamme on vähentää 50 prosenttia Suomen Itämeri-päästöistä.”

     

    KESÄKUU 2012

    Ilkka Herlin: Kalastus Suomen rannikoilla

    Arvostetuimmat kalakannat, kuten siika ja ahven ovat vähentyneet Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Samoin kampela on vähissä. Kantojen heikkenemiseen on useita syitä, joista yksi on luontainen kannanvaihtelu. Sitä ei voi kuitenkaan erottaa muista syistä, joita ovat mm. ravinnon väheneminen, veden sameneminen, pohjien liettyminen ja happikatoalueet.

    Myös liikakalastaminen, kalastaminen liian pienisilmäisillä verkoilla ja kutualueilla pienentävät kantoja.

    Sen sijaan särkikalat, ns. roskakalat, kuten lahna, särki ja säyne ovat vallanneet alaa. Ne viihtyvät sameissa vesissä ja elävät kasviplanktonilla, kun edellämainitut siika ja ahven ovat ravintoketjun yläpäässä ja elävät eläinvalkuaisella ja vähenevät veden samentuessa.

    Suomessa näitä sameiden vesien kaloja ei enää juuri arvosteta ruokakaloina. Vielä minun lapsuudessani ne kyllä kelpasivat, varsinkin lahnat. Pyydystimme veljeni kanssa kevätlahnaa suurisilmäisillä riimuverkoilla Espoonlahdelta ja myimme kalaa lähiseutujen kauppoihin. Vielä hieman aiemmin oli tapana suolata lahnaa ja syödä sitä vuoden ympäri. Särkeä monet pitävät maukkaimpana kalana.

    Suomessa aloitettiin niin kutsuttu roskakalaprojekti pari vuotta sitten. Tavoitteena oli vähentää särkikaloja, jotta saataisiin arvokalojen määrä nousuun samalla kun vähennettäisiin ravinteita Itämerestä. Näillä kaloilla on tapana tonkia pohjasta itselleen syötävää, jolloin ne samentavat vettä ja irrottavat ravinteita sedimentistä levien käyttöön. Näin ollen onnistuessaan projekti toimisi tehokkaasti vesien kirkastajana.

    Kala oli tarkoitus myydä minkinrehuksi tai käyttää energiaksi. Mutta on käynyt ilmi, että Baltian maissa ja Venäjällä vielä arvostetaan näitä kaloja ja sinne ne myydäänkin ruokakalaksi. Mikäs sen parempaa. Roskakala on typerä nimitys maukkaalle ja hyvälle kalalle, ja Suomen projektissa sitä tarkalleen ottaen kutsutaankin "vajaasti hyödynnetyksi kalaksi".

    Vielä lienee kuitenkin liian aikaista sanoa, miten projekti onnistuu Itämeren suhteen. Varmaa kuitenkin on, että suuret saavutukset ravinteiden keräämisessä saadaan ainoastaan turskalla ja silakalla. sen sijaan paikallisesti särkikalaprojektilla voi olla suurikin merkitys rannikkovesille sekä tarjotessaan töitä harvenevalle kalastajakannalle, katoava ammattikunta sekin.

    Näillä apajilla liikkuu muitakin hyödyntäjiä: merimetso ja harmaahylje. Kumpikaan niistä ei ole saavuttanut kalastajien suosiota. Hylkeen arvostelun toki ymmärtää kyseisen ammattikunnan näkökulmasta, sillä se oppii helposti käymään kalastajien pyydyksillä. Merimetson rooli sen sijaan monipuolisempi. Tutkimusten mukaan se näyttää syövän särkikaloja siinä missä baltit ja venäläiset ja toisaalta se suojelee muita lintulajeja yhdyskunnissaan.

    Ehkä hylkeen ja merimetson kanssa täytyy löytää rakentava ratkaisu samalla tapaa kuin kaikissa Itämeren pelastuskysymyksissä. Tässähän ei tarkemmin katsoen ole sen suurempaa vastakkainasettelua: on kaksi luonnolle omistautunutta tahoa, joista toinen hankkii siitä elinkeinonsa ja toinen pyrkii valvomaan luontokappaleiden etuja. Kumpikaan ei taatusti halua, että Suomen luonto kaventuu lajistoltaan tai että oman työn pesuvesissä menisi yksi perinneammatti nurin.

     

    TOUKOKUU 2012

    Ilkka Herlin: Maaksi pitää sinun jälleen tuleman

    Kun Nokia valmistaa kännykän, se joutuu jäljittämään joka ikisen metallihippusenkin, joka käytetään kännykän valmistamisessa. Stora Enso joutuu tarkistamaan kaikki sopimuksensa kiinalaisten talonpoikien kanssa. Lenkkikenkien ostajat ovat hyvin tietoisia siitä, että tossujen valmistajat ovat täysi-ikäisiä. Käytännössä kaikkien yritysten on sitouduttava hyviin eettisiin toimintatapoihin. Ne eivät siis esimerkiksi käytä lahjontaa tai lapsityövoimaa.

    Miten on ruoantuotannossa? Suomessa ylpeillään maailman puhtaimmalla ruoalla ja ruoantuotannolla. Muta onko se sitä, jos tarkastellaan koko tuotantoketjua? Tiedämmekö todella, mitä päästöjä ruokaketjumme aiheuttaa? Jos esimerkiksi tuomme Venäjältä lannoitetta, onko sillä kasvaneen ruoan ravinnepäästö se, mikä pääsee pellolta vesistöön Suomessa, vai pitäisi tarkastella myös kyseisen lannoitteen tuotantoa Venäjällä, Marokossa tai Siilijärvellä?

    Entä kun kuluttaja syö kotimaista lihaa, voiko hän olla varma, että eläimen lanta on käsitelty asianmukaisesti? Vai onko niissä huhuissa perää, että tuottaja ottaa maanäytteen ravinneköyhältä syrjäkulmalta päästäkseen kippaamaan lantaa sinne, minne sen vähimmällä vaivalla saa, mutta missä ravinteita on jo yli tarpeen.

    Entä jos rehu tulee soijapellolta, jonka tieltä on parturoitu monimuotoista sademetsää? Tässä vegaani ja sika aiheuttavat samat hiilipäästöt.

    Pian kuluttajat vaativat ruoaltaan samaa kuin lenkkitossuiltaan. Koko tuotantoketju on tunnettava ja sen on oltava ihmisten ja luonnon suhteen eettinen. Niin kauan kuin t-paidan ja lihakilon saa alta kympin, voinee epäillä tuotantoketjun rikkeettömyyttä.

    Toisaalta, missä on kuluttajan vastuu? En tarkoita ainoastaan ostospäätöksiä tai sitä, mitä mummo opetti: ruokaa ei jätetä saati heitetä pois. Lautasellekin päätyvän tuotteen elinkaari on vasta puolivälissä. Kuluttajan silmistä se lähtee vessan vetäisyllä. Jätevedeksi muuttunut ruoka on silti edelleen yhteiskunnan eli meidän hoidettavana. Kiertääkö ravinne takaisin ruuantuotantoon, valuuko se lentokentän viherrakentamisen kautta vesistöön vai joutuuko se suoraan mereen?

    Näitä asioita tulisi kaikkien miettiä. Nykyaikainen ruokarukous voisi kuulua: Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman…

    HUHTIKUU 2012

    Ilkka Herlin: Paskasta kultaa

    Suomessa kehitettiin aikanaan sähkön ja lämmön yhteistuotanto yhteiskuntien tarpeisiin ja liekkisulattomenetelmä kuparin jalostamiseen. Näiden välttämättömyydestä syntyneiden innovaatioiden ansiosta luulimme pitkään olevamme energiatehokkuuden kärkimaa maailmassa. Menetelmät syntyivät heikon energiaomavaraisuuden seurauksena.

    Näin maamme energiapolitiikka on yksipuolistunut lämmön ja sähkön yhteistuotannon sekä ydinvoimapolitiikan myötä. Eikä pelkästään yksipuolistunut, van olemme siirtyneet energian tuhlauksen maaksi. Olemme haalineet energiaintensiivistä tuotantoa (metallien jalostus)ja energiaintensiivisiä ratkaisuja tuotantoomme (sähkösyöppö paperin kuumahierremenetelmä energiaa tuottavan mustalipeämenetelmän sijaan).Ei näissä aloissa tietenkään mitään vikaa ole, mutta asioiden tila on johtanut siihen, että meillä ei ole riittänyt tarmoa kehittää uusiutuvia energialähteitä.

    Saimme nenillemme aikanaan Kioton sopimuksessa energiatehokkuuden takia ja nyt olemme vaikeuksissa EU:n 38 prosentin uusiutuvan energian vaateen kanssa. Ongelmat olisivat kuitenkin osin progressiivisesti ratkaistavissa kierrätysmaatalouden sivutuotteella, bioenergialla.Kestävän energiantuotannon puolestaan tulee olla itsenäisen valtion yksi päämäärä. Harmi kyllä, nykyinen hallituskoalitio tuntuu olevan tätä vastaan.

    Toisin kuin nykyhallitus väittää, maalla asuminen on ekologisesti perusteltua. Terveen järjen päättelyn lisäksi tämä on jo tieteellisesti todistettu: jo nykyisellään maaseutuasuminen kuluttaa vähemmän kuin kaupunkiasuminen. Maaseudulla on tämän lisäksi paremmat mahdollisuudet entistäkin tehokkaampaan raaka-aineiden kierrätykseen
    ja uusiutuvien energialähteiden käyttöön kuin kaupungissa.

    Suomessa on liikkumiseen tarvittava energia otettu ennenkin pellosta. Hevoset ja härät tarvitsivat heinää reilulta kolmannekselta maan pelloista. Lisäksi jos työ oli raskasta, annettiin työtoverille joku mitta kauraakin.

    2000-luvulla ei tarvitse palata hevoskyytiin, vaikka heinävetoisella pelillä voitaisiinkin liikkua. Heinästä voi nimittäin tehdä biokaasua, ja sillä voi esimerkiksi kuljettaa autoa siinä missä lämmittää talonkin, ja tuottaa sähkön päälle päätteeksi. Myös lanta tulisi ottaa raaka-aineeksi ja käyttää energian lisäksi sen ravinteet uudelleen. Harmi, että Suomi on edellä mainituista syistä jäänyt jälkeen biokaasutuotannossa.

    Maailman ruokaturvan kannalta on selvää, että peltopinta-alaa ei tulisi käyttää koneiden tai rakennusten, vaan ihmisten energiaksi. Käyttämällä hyväksi viljelykiertoa ja sivuvirtoja bioenergiaa voisi tuottaa vaarantamatta ruuantuotantoa. Lisäksi täytyy todeta, että
    paikallisesti tai jopa alueellisesti järkevin ratkaisu vaihtelee maapallolla olosuhteiden mukaan: Suomen heikoille pelloille heinä on luontainen ratkaisu. Biokaasun tuotanto sopisi siis monin perustein osaksi kierrätysmaataloutta.

    Korostan, että sekä kierrätysmaatalous kokonaisuudessaan että biokaasuntuotanto vaativat aina ravinne- ja energiataselaskelmia ja koko elinkaaren mittaisia paikallisia ratkaisuja – ei vain pellolta kuluttajalle vaan myös kuluttajalta pellolle.

     

    MAALISKUU 2012

    Ilkka Herlin: Syö eettisesti?

    Tällä palstalla käsittelen usein kestäviä tuotantokuvioita globaalisti ja paikallisesti. Olen harvemmin sivunnut kaupassakävijän osaa, vaikka se on juuri näkökulma, joka täyttää median päivittäin. Infoähky uhkaa kuluttajia, ja niinpä lehdet täyttävät lukijoiden toiveet lyhyillä ja selkeillä tietoiskuilla eettisistä valinnoista. Valitettavasti asiat ovat harvoin yksinkertaisia, vaikka ne sellaisiksi muotoilisi. Varsinkaan eettiset kysymykset. Yleisin sekä kevyemmissä että vakavammissa julkaisuissa elävä väite lienee: ”Naudanliha on huonoin valinta ympäristön kannalta” tai vaihtoehtoisesti ”kasvissyönti pelastaa maailman”. Onko näin?

    Kasvissyöntiä on esitetty niin Itämeren tilan pelastukseksi kuin maailman riittävän ruuantuotannon ratkaisuksi. Selvää on, että naudanlihan tehotuotanto kuluttaa sekä vettä että peltopinta-alaa huomattavasti surkeammalla hyötysuhteella kuin monet kasvikset. Mutta mikä on totuus kasvissyönnin ympäristöystävällisyydestä? Ainakaan soijalla ei maailmaa pelasteta, vaikka soijarouheet ja tofu mainitaan usein sekä parhaana proteiinilähteenä sekä pienenä hiilijalanjäljeltään.

    Soijan tuottaminen on vaatinut Latinalaisessa Amerikassa sademetsien raivaamisen sekä monimuotoisen pienviljelyn jyräämisen valtaviksi soijapelloiksi. Suorat vaikutukset köyhälle kansanosalle, ilmastolle sekä luonnon monimuotoisuudelle ovat rajut. Soijan tuominen Suomeen tarkoittaa siis tuotantoalueiden sosiaalista kurjistumista sekä vielä todentamattomia ympäristövaikutuksia, sekä arvokkaiden ravinteiden siirtoa ja niiden paikallisen kierron katkaisemista. Itse en suin surmin kutsuisi tätä eettiseksi vaihtoehdoksi, syötetään soija sitten sialle tai ihmiselle.

    Jos naudanliha taas korvataan broilerilla tai possulla, siirrytään syömään eläimiä, jotka kilpailevat ihmisen kanssa samasta ruuasta. Kana tai sika ei ihmisen kanssa samanlaisena yksimahaisena otuksena pysty käyttämään ruuakseen materiaalia, jota tehokkaammalla ruuansulatusjärjestelmällä siunattu märehtijä pystyy. Sen sijaan esimerkiksi kotimainen sika saa valkuaisensa osin ulkomailta tuodusta soijasta, jonka sosioekologinen vaikutusketju tuli jo kuvatuksi.

    Olisi siis tärkeää erottaa, että tehotuotettu naudanliha voi olla maailman ruokaturvan kannalta huono valinta, mutta kestävällä tavalla tuotettu märehtijä taas paras. Se on ainoa eläin, joka voi muuntaa ihmisravinnoksi kelpaamatonta heinää ja nälviä risuja sekä ihmiselle sopivaksi ruuaksi että kaikkeen ruuantuotantoon tarvittavaksi lannoitteeksi, lannaksi. Sanomattakin selvää on, että ihanteellisessa tilanteessa kasviviljely ja märehtijöiden määrä tulisi olla sopusoinnussa. Tukipolitiikan tulisi ohjata kestävään, ei maksimaaliseen tuotantoon. Syödyn lihan määrä tulisi olla huomattavasti pienempi kuin nykyään, mutta niin tulisi hinnankin olla korkeampi. Juhlaruokahan liha alun perin onkin.

    Ruokavaliossa pitäisi olla enemmän kasviksia, mutta mitä kasviksia? Espanjassa tuotetuista superhalvoista hedelmistä ja vihanneksista kun pitää rehellisyyden nimissä olla valmis maksamaan huono omatunto orjatyöstä; niin massiivista on laittomien siirtolaisten käyttö työvoimana. Suomalaiset luomu- ja tavalliset kasvikset tuotetaan kasvihuoneissa, jolloin niitä voi kutsua myös ydinvoima- ja hiilituotteiksi. Niistä lähteistähän se lämpöön ja valoon käytetty sähkö tulee. Perinteisesti kotimaiset juurekset ja kaali ovat olleet talvenvaralle hyvin kellarissa säilyviä ruoka-aineita – uskaltaisiko niitä sentään nauttia luvan kanssa?

     

    HELMIKUU 2012

    Ilkka Herlin: Mitä kylvää, sitä niittää

    Ruokaa tuottaaksemme tarvitsemme aurinkoa, maata, vettä ja ravinteita. Viljelijät tietävät hyvin, että mikään näistä ei ole itsestäänselvyys. Maatakin on yhtä monenlaista kuin viljelyslohkojakin. Suomalainen viljelysmaa on tunnetusti varsin ravinnerikasta vuosikymmenten liikalannoituksen ja maitotalousvaltaisen maataloustuotannon seurauksena.

    Kun lehmiä oli joka talossa ja torpassa maitoa sekä voita tuottamassa, syntyi kosolti lantaa, joka oli helpointa levittää lähipelloille. Aikanaan maatalouden vetovoima, hevoset, vaikuttivat samalla tavalla. Jos joku tutkisi missä ovat peltojemme suurimmat fosforiesiintymät, väittäisin että tulos olisi edelleen entisten navettojen ja tallien lähiympäristöt.

    Liityttyämme Euroopan Unioniin peltomme ovat alkaneet köyhtyä ravinteista kun hillittömästä lannoittamisesta on luovuttu. Näin ovat myös päästöt Itämereen alkaneet vähentyä. Edelleen kuitenkin niitä on liikaa ja olisi syytä tutkia, miten saisimme maaperän ja viljelykasvien sitomaan paremmin ravinteita. Jos ne sitoisivat niitä paremmin, satotaso nousisi samalla kun päästöt vähenisivät.

    On esitetty olettamuksia, että lisäämällä hiiltä maaperään tähän päästäisiin ja samalla voitaisiin sitoa hiiltä ilmakehästä takaisin maaperään. Näin voitaisiin ratkaista kahta ympäristöongelmaa ja lisätä ruoantuotantoa. Tämä ei ole mikään uusi ajatus, vaan näin on tehty eri tavoin eri puolilla maapalloa. Isoisäni esimerkiksi ajoi aikanaan pikkupoikana yhtenä muiden joukossa suomuraa Nivalan ohutmultaisille savimaille satoa parantamaan.

    Asiaa on kuitenkin tutkittu systemaattisesti yllättävän vähän. Yksi suoraan Itämeren tilaa kohentava keino olisi käyttää järviruokoa samassa tarkoituksessa. Siinä tulisi samalla typpeä ja fosforia pois väärästä paikasta eli merestä oikeaan paikkaan eli peltoon.

    Aikanaan ulkomeren äärellä eläneet kalastajat käyttivät merilevää luodakseen itselleen perunapeltoa kallioiden keskelle. Lannoitteena käytettiin lisäksi pienimmät silakat. Nyt voisi tehdä saman järviruo'olla ja ns. vajaasti hyödynnetyllä kalalla.

    Suomenkokoisessa maassa pääsisimme pilottivaiheeseen melko nopeasti. Täytyy toki todeta, että monissa kestävän maatalouden asioissa olemme jäljessä muita maita. Sitä suuremmalla syyllä nyt täytyisi tarttua rivakasti toimeen ja kiriä osaamisen taso kärkeen. Jos nyt kylvämme kehityspanoksemme oikein, niitämme tulevaisuudessa merkittävän hyödyn sekä suomalaiselle ruuantuotannolle että maailmanlaajuiselle kestävälle kehitykselle. Tuskinpa tästä olisi haittaa EU-neuvotteluissakaan.

    Kun maataloutemme tunnetusti on vahvasti tuettua ja siihen investoidaan paljon veroeuroja, voisimme yhdessä entistä enemmän yrittää tehdä hyvää tällä potilla. Paljon on jo tehty, mutta vielä enemmän on tehtävissä.

    Luomalla ja tuomalla ratkaisuja maailman ongelmiin näyttäisimme esimerkkiä myös EU:n piirissä, ja lisäisimme puhevaltaamme suurten (maatalous)maiden rinnalla. Tässä asiassa pätee sama totuus kuin muillakin politiikan alueilla: vaikka istumme samoissa pöydissä, puhevaltamme –saati valtamme ylipäätään- on hyvin pieni ja sidoksissa osaamiseemme.
     

    TAMMIKUU 2012:

    Ilkka Herlin: Miksi siirtyä kierrätysmaatalouteen?
     
    Otsikon käsite on noussut muotitermiksi viime aikoina. Moni viljelijä ja muu asianosainen miettii jo, että mitähän tästäkin hömpötyksestä jää käteen. Kun muutenkin ollaan tiukoilla, niin lyödään uutta käsitettä ja maatalouslinjaa peräperään. Päivä päivältä ruuantuotannon rahavirrasta soljuu vähemmän ja vähemmän viljelijän tilille. Kannattavuuskriisi alkaa olla tosiasia yhä useammalla tuotantosuunnalla.
     
    Toisaalta ruuan hinta on nousussa. Mitä pitemmälle jalostettua, sitä jyrkempää on nousu. Kaupalla on tietenkin näppinsä pelissä. Vaikka luulisi sen olevan tehokasta toimintaa, yhä enemmän rahasta menee elintarvikeketjun ylläpitoon. Monet viljelijät ovat myös velkaantuneet, kun yksiköitä on pitänyt suurentaa ja laitteisiin investoida.
     
    Suurin ongelma on kuitenkin tuotantopanosten hinnannousu. Ruuan ja varsinkin pitkälle jalostetun ruuan kysyntä on kasvanut, mutta niin on energiankin. Öljyn hinta on yli kymmenkertaistunut 30 vuodessa. Merkittävimmät tuotantokustannukset viljelijällä ovat lannoitteet, kiinteistöjen energiakulut sekä maatalouskoneiden polttoaineet. Kaikki nämä ovat öljysidonnaisia. Yksi tuotantopanos on vielä tuontirehu, johon pätee sama ongelma, kuten sianlihantuottajat tietävät: jossain päin maailmaa rehu tuotetaan juuri edellä mainituilla tuotantopanoksilla.
     
    Vaikka siis viljelijät ottavat tukiaisista kaikki vihat niskoilleen, heille ei jää niistä kuin muutama prosentti voitoksi omasta työstä. Itse asiassa rahat menevät Yaran, Shellin, Keskon, SOK:n, Rehu-Raision ja vastaavien tileille.
     
    Jos tuotteen hinnan nostaminen on vaikeaa tai mahdotonta (luulen kyllä että asia korjaantuu itsestään), on yritettävä vaikuttaa tuotantopanosten kustannuksiin. Kierrätysmaataloudella sen voi tehdä. Sen ajatus on mm. sitoa typpi ilmasta sitojakasveilla ja parannetulla viljelykierrolla ja käyttää kaikki yhdyskunnassa syntyvä lanta hyödyksi. Uusien lannoitteiden sijaan siis otetaan talteen jo luonnossa olevat typpi, fosfori ja kalium ja kierrätetään ne eri tavoin takaisin viljelyyn. Samalla tulisi ottaa viljelyssä muuten hukkaantuva energia talteen esimerkiksi biokaasuna, josta voitaisiin jalostaa tilataloudessa tai sopivan kokoisessa yhteisössä tarvittava energia.

    Kierrätysmaatalouden keinot ja periaatteet ovat pitkälti samoja kuin luomuviljelyssä, mutta yleiskonsepti on suurpiirteisempi ja globaalistikin helpommin sovellettavissa tiukasti sertifioidun systeemin sijaan.
     
    Tämä vaatii tietysti investointeja, joihin viljelijällä ei ole varaa. Valtion kannattaisi käyttää tukieurojen liikkuva osa kierrätysmaatalouden kehittämiseen. Näin voitaisiin näet parantaa Suomen vaihtotasetta: edellä mainitut tuotantopanokset, typpilannoitteet ja energia, ovat tuontitavaraa. Näin voitaisiin myös luoda Suomeen omavarainen maatalous, mikä on koko tukisysteemin alkuperäinen tarkoituskin.  Samalla voidaan lisätä Suomen energiaomavaraisuutta. On myös todennäköistä, että kun kierrätystekniikoiden osaaminen lisääntyy, vähenevät myös päästöt Itämereen.

    Entä miten kävisi Yaran, Shellin, Keskon, yms? Ei kuinkaan tai korkeintaan hyvin. Kun ne oivaltavat, että niiden asiakkaat, tuottajat ja kuluttajat, tarvitsevat kestävää taloutta ja maataloutta, niiden osaamiselle aukenee huima voittopotentiaali. Jos nämä jättiyritykset siirtyvät samaan asiakaslähtöiseen bisnekseen kuin muutkin alat, esimerkiksi lannoiteyhtiö sanoo viljelijälle: ”me voimme säästää 50% kustannuksistasi, kun keinolannoitteen sijaan ostat meidän kierrätyslannoitteemme ja sitä tukevan viljelytekniikkapaketin.” Tai jotain tämän suuntaista.